Muuttuva museoprofessio

Käsitys museoammatista on perustunut yhteiskunnassa vallitsevaan arvokeskusteluun sekä taloudellisiin suhdanteisiin. Yhtä kaikki, museoammatti on silti harpponut eteenpäin. Museot ovat muuttuneet paljon kuluneen viidenkymmenen vuoden aikana, ja niissä työskentelevien ammattilaisten kirjo lisääntynyt. Jokainen vuosikymmen 1960-luvulta 2010-luvulle on jättänyt jälkensä ammatillisuuden piirteisiin.

Koulutus loi uuden museosukupolven

Museoprofessiota tutkineen Ritva Palviaisen mukaan museoammattilaiset keskittyivät 1900-luvun alussa pääkaupunkiseudulle. 1930-luvulla valitettiin tieteellisen pohjan puuttumista museotyöstä ja kritisoitiin nopealla tahdilla laajenevaa museokenttää. Museoammattilaisia oli vain muutamissa museoissa 1940-1950-luvulla.

Museoissa oli alusta alkaen työntekijöitä eri aloilta ja erilaisista taustoista. Henni Reijonen kirjoittaa artikkelissaan ”Museomiehiä ja –naisia”, että museotoiminnan muotoutuessa Muinaistieteellisen toimikunnan kokoelmien järjestämisessä ja huoltamisessa ylioppilaat ja muut tilapäisavuksi otetut apulaiset työskentelivät museossa pienellä palkalla tai jopa ilmaiseksi.

Emil Nervander, Armas Lindgren ja Axel Wikström Kempeleen kirkossa, Suomen Muinaismuistoyhdistyksen VI taidehistoriallinen retkikunta 1896. Kuva: Museovirasto

Suomen museoliitto koulutti museonhoitajia ja jakoi museoille varoja sotien jälkeen. 1950-luvulla virkoja perustettiin lisää useille paikkakunnille, mikä tarkoitti museoammattilaisuuden laajentumista. Museoiden heikko taloudellinen asema alkoi puhuttaa jo tuolloin.

1960-luvulla elintaso Suomessa alkoi kohota, ja idea hyvinvointivaltiosta heräsi. Koulutustason noustessa yhä useampi kirjoitti ylioppilaaksi ja hankki yliopistollisen loppututkinnon. Sivistystason nousun myötä kulttuurilaitokset alkoivat muokkautua uuden yleisön mukaan. Korkeakoulutetun väestön määrän lisääntyessä museoiden kehittäjiksi alkoi virrata maistereita ja humanististen tieteiden kandidaatteja. Sillä oli suuri vaikutus museoammattilaisuuteen.

Itsetunnon juuret radikalismissa

Museoliiton pääsihteerinä vuodet 1984-2011 toiminut museoneuvos Anja-Tuulikki Huovinen muistelee, että aiemmin museoammattilaisen itsetunto saattoi olla vähän heikompi kuin tänä päivänä. Huovinen näki museoammattilaisuuden murroksen.

”Vaatimaton asenne on mielestäni kirkastunut, sillä nykyään ammattilaiset ovat aiheellisesti ylpeitä työstään ja osaamisestaan. Iso merkitys museoiden arvonnousulle on Museokortin saavuttama suuri suosio. Kiinnostus museotyötä kohtaan on selvästi noussut”, Huovinen arvioi.

Ritva Palviaisen mukaan museoammattilainen profiloituu alan ammattieettisten sääntöjen kautta velvollisuudentuntoiseksi ja tunnolliseksi uurastajaksi. Velvollisuusetiikka periytyy jo ensimmäisiltä museosukupolvilta. Ennen museologiaa, oppi tuli töitä tekemällä.

Näyttelyn rakentaminen voi olla hauskaa puuhaa. Intiaanikulttuuria Pohjois-Amerikassa -näyttelyn pystyttäjiä Suomen kansallismuseossa 1959. Kuva: J. Salo / Museovirasto

Suomessa vallitsi 1960-luvulle tultaessa konservatiivinen asenneilmasto, jota luonnehdittiin pysähtyneeksi. Myöhemmin ajanjakso tunnettiin ”porvarillisena hegemoniana”. Kaupungistumisen lomassa yliopistoihin tuli uudessa demokraattisessa ilmapiirissä työläiskotien kasvatteja.

1960-luvun henki ja ajatuksellinen muutos jätti pysyvät jäljet museoalalle: työtä haluttiin muuntaa avoimeksi. Se näkyi alan järjestäytymisenä ja kiinnostuksena selvittää, keitä museoissa työskenteli.

Museoammattilaisuus syntyy

Opetusministeriö oli alkanut kehittää museoalaa 1960-luvulta lähtien systemaattisesti. 1970-luvulla yksi keskeisistä kulttuuripolitiikan päämääristä oli alueellistaminen ja kulttuuripalveluiden saaminen kaikkien ulottuville.

Vuosi 1972 nousi monessa mielessä keskeiseksi. Suomen muinaismuistohallintoa, siihen liittyvää tutkimusta sekä museotoimen yleistä johtoa varten perustettiin opetusministeriön alainen Museovirasto ja asetettiin Museotoimen aluehallintokomitea valmistelemaan lakia Museoviraston aluehallinnosta ja museoiden valtionosuuksista.

Valtion tiukan taloudellisen tilanteen vuoksi kesti kuitenkin lähes 20 vuotta ennen kuin uudistukset toteutuivat; maakuntamuseojärjestelmä toteutui 1980-luvulla.

Museoalan ammatillistuminen voimistui uusien virkojen myötä 1970-luvulta alkaen. Museoihin tuli uusia ammattilaisia, kun uusista näyttelyistä alettiin tiedottaa yleisölle. Aiemmin katsottiin, ettei hyvä näyttely tarvitse puolelleen minkäänlaista tiedottamista, vaan sivistynyt yleisö löytää kyllä paikalle. Museoammattilaisuus syntyi samalla, kun alan sisällä alettiin erikoistua.

Anja-Tuulikki Huovisen vahvistaa muutoksen.

”Ei museoista yleensä tihkunut tietoa, mitä nyt näyttelyjen avajaisista lähetettiin lyhyt tiedote. Museoiden monipuolisesta työstä ei julkisuuteen paljoakaan kerrottu. Mediaa ja omaa alaa ei juurikaan informoitu”, Huovinen kertoo.

Nousun ja kasvun aikaa

Alaansa erikoistuneet ammattilaiset, eli museotyön kolmas sukupolvi vaikutti museoissa 1960-luvulta 1990-luvulle, jonka aikana sekä museoiden että museoammattilaisten määrä moninkertaistui ja vakiintui. Samalla alalla alettiin tarvita yhä enemmän erilaista ammattitaitoa, mikä vaikutti henkilöstön monivivahteiseen taustaan.

1970-80-luvulla museoissa alettiin ymmärtää myös, että museo tarvitsee toimiakseen monipuolisia yleisöjä.

”Museoalalle tyypillistä oli, että ihmiset tulivat töihin suoraan yliopistoista. Museotyön arkea tunnettiin vain niukasti. Kunnallispolitiikka saattoi tuntua vieraalta ja budjetin laatiminenkin oli taidehistorioitsijoille ja kansatieteilijöille outoa”, Anja-Tuulikki Huovinen toteaa.

Tarvetta käytännön koulutustoimintaan oli, ja siihen Museoliitto ryhtyikin siirtämään voimavarojaan. Kehitys oli nopeatahtista.

Huovisen mukaan villin 1970-luvun jälkeen museoalan asioita saatiin eteenpäin kunnallisella puolella ja ammatillista eriytymistä tuli enemmän, kun museotyön eri puolet profiloituivat. Enää ei tarvinnut pohtia, onko museoammattilainen myös talonmies vai onko talonmies erikseen.

Seurasaaren ulkomuseon Kurssin vartija Riitta Kankaanpää ja lipunmyyjä Riitta Sarantila 1971. Kuva: Pirkko Puurunen / Museovirasto

Vielä 1970- ja 1980-luvulla museoalan työsopimuksiin saattoi sisältyä paljon muuta kuin museotyön tehtäviä, jos ylipäätään sopimuksia tehtiin.

Ei oppi ojaan kaada

Eräs tärkeä etappi oli museologian hyväksyminen yliopistolliseksi oppiaineeksi 1982. Sitten alkoikin jo keskustelu, ovatko museoaineet aina niitä perinteisiä, vai tarvitaanko museoissa eri alojen asiantuntijuutta.

Museoalalle pidettiin jokseenkin tyypillisenä sitä, että työtä on vain osaksi vuotta. Siihen piti vain varautua. Ennen esimerkiksi Erityiskoulutettujen työttömyyskassaa ihmiset tekivät mitä ihmeellisimpiä asioita siinä välillä, kuka muissa töissä, kuka säästöillään.

Siksi 1990-luvulla ruoriin hypännyt neljäs museosukupolvi oli museoalan ammattilaisuuden rakenteita tutkineiden Knut Draken että Sjöberg-Pietarisen mukaan ennen kaikkea tiedonvälittäjä ja yhteiskunnallinen vaikuttaja. He verkostoituivat nopeasti myös muiden muistiorganisaatioiden, kirjastojen ja arkistojen ammattilaisten kanssa niin kotimaisella kuin kansainvälisellä tasolla.

Laman läpi voimakkaampana

1990-luku osoitti suurelta osin museoiden ja museontyöntekijöiden liikkumavaran kapeuden, kun kulttuurisektorin leikkaukset johtivat irtisanomisiin alalla. Samalla myös edellisenä vuosikymmenenä solmitut museoiden sopimukset valtion avustuksista osoittivat toimivuutensa ja pelastivat useat museot pinteestä. Vuosikymmenen lopulla museoalan monipuolistuneeseen väkeen oli liittynyt valokuvaajia, konservaattoreita, arkistonhoitajia, palveluvastaavia ja atk-tukihenkilöitä.

Viimeistään 2000-luvun alusta käynnistynyt modernisaation aalto saavutti museotyön sangen nopeasti tuoden erityisesti tekniikan ja tietokoneet kiinteäksi osaksi museotyötä. Myös museoissa pelättiin tietokoneiden vievän työn ihmisiltä, mutta samalla huomattiin, että koneet myös loivat täysin uusia töitä museoissa ohjelmoijille, graafikoille, visualisteille ja monille muille.

Museoliitto osallistui lukuisiin museoalaa koskeviin kehittämistehtäviin. Anja-Tuulikki Huovisen pitkäjänteinen työ palkittiin vihdoin vuonna 1992, kun uusi museolaki hyväksyttiin. Se myös pelasti museot jätti-irtisanomisilta.

Epävarmat työurat

2010-luvun museoammattilaisuus perustuu useisiin erilaisiin ammattitaitoihin, verkostoitumiseen, uuden oppimiseen ja alansa trendien seuraamiseen. Yhteiskunnan museoille ja niiden henkilökunnalle tuoma arvostus kiteytyy lailla turvattuun palvelutehtävään, taloudelliseen turvaan sekä henkilöstön kelpoisuusehtoihin.

Museo-opetuksen laajentuminen, parantuneet keskustelufoorumit ja tehokkaammat julkaisut auttavat löytämään yhteisen pohjan muuttuvalle museoprofessiolle. Alalle hakeutuu tekijöitä erilaisista taustoista. Museotyön monipuolistuminen ja alan jatkuva uudistustyö on johtanut vuosikymmenten ajan useaan otteeseen alan vallitsevien trendien ja töiden uudistumiseen ja haastamiseen.

2010-luvun taloudellisen taantuman aikana osa-aikatyö on yleistynyt merkittävästi. Syy tehdä osa-aikatöitä selittyi entistä useammin kokoaikatöiden puutteella. Prekariaatin muodostuminen työmarkkinoille, työn sirpaloituminen sekä asiantuntijatyön muuttuminen loivat haasteita myös museoalalle.

Edellisinä vuosikymmeninä museoalan asiantuntijat kokivat tietävänsä asiat paremmin kuin museokävijät, nykyään tilanne on hyvin toisenlainen. Asiantuntijoille on tullut paljon hallinnollisia töitä.

Museoammattilainen työssään. Tamminiemen museo, toimistohuone. Kuva: Soile Tirilä / Museovirasto

Työelämän ulkopuolinen oppiminen ja kehittyminen ovat parantuivat koko ajan vuosikymmenen loppua kohti museoalallakin. Valinnat tulevan uran kannalta tulee tehdä entistä nuorempina, eikä uudelleen kouluttautuminen enää ole varteenotettava vaihtoehto.

Nytkin eletään uutta murrosaikaa. Alalle on tulossa suurin uudistus sitten 1980-luvun maakuntamuseojärjestelmän perustamisen vuoden 2020 alussa. Uutta museolakia oli valmistelemassa laaja joukko museoalan ammattilaisia

Optimistisesti tulevaisuuteen

Tulevaisuudessa museoiden kehitys etenee kohti suurempia toiminta-alueita ja yksiköitä. Se edellyttää museoilta entistä enemmän monialaistunutta museotyötä, luovuutta, digitaalisuuden hyödyntämistä mutta myös itsearviointia ja priorisointia. Mitä enemmän ihmiset saavat uusia eväitä muutoksessa pärjäämiseen, sitä vähemmän muutosta pelätään.

Museoammattilaiset ovat laaja-alaisia moniosaajia. Heidän työllään on vaikutusta yhteiskunnallisesti niin kulttuuriperinnön turvaajina kuin monin muin tavoin.

Anja-Tuulikki Huovinen uskoo, että museoalan ammattikuva tulee edelleen monipuolistumaan tulevaisuudessa. Työtehtävien kierrättäminen olisi hyvä keino tehdä alaa tutuksi nuoremmille.

”Kun valtionosuuslakia laadittiin, museoammattilaisille asetettiin tiukkoja pätevyysvaatimuksia. Monessa museossa on nykyään myös tuottajia ja markkinoijia, ja monia ammattinimikkeitä on muuteltu ajan hengen mukaan.”

Alan tulevaisuuteen Huovinen suhtautuu optimistisesti.

”Meillä on paljon motivoituneita ja osaavia ammattilaisia. Nyt vain ammattitaidolla eteenpäin”, Huovinen innostaa.

***

Teksti perustuu teokseen Museoammattilaisen mukana – Museoalan ammattiliitto 1969-2019, joka ilmestyi syksyllä 2019.