Aineettomuus hiipii museomaailmaan

Aineettoman kulttuuriperinnön esittäminen museoissa ei ole yksinkertaista. Kansainväliset esimerkit kertovat vaihtoehdoista, joilla elävää perintöä voi lähestyä.

Tyylikkäässä valkoisessa vitriinissä on kookas kivenmurikka, jonka kylkeen on uurrettu labyrinttikuvio. Sen yläpuolelle on koverrettu seitsemän pyöreää kuoppaa. Muistelen, mitä olen lukenut suomalaisista jatulintarhoista ja kuppikivistä. Mitähän irlantilaiset näistä kuvioista kertovat? Kumarrun lukemaan esinetekstin: Decorated stone, Youghal, Co. Cork, 2500–1700 B.C.


"Koristeellinen kivi" Irlannin kansallismuseossa. Kuva: Anni Rissanen

Kokemus Irlannin kansallismuseoon kuuluvassa Arkeologisessa museossa oli kuin paluu menneisyyteen – huonolla tavalla. Viime aikoina useimmissa uusissa näyttelyissä on yhdistetty aineellisen ja aineettoman kulttuuriperinnön esittely toisiaan täydentäväksi kokonaisuudeksi. Moniin uskomusperinteisiin liitettyjen symbolien nimittäminen koristeiksi tuntuukin nykyään sekä vähättelevältä että harhaanjohtavalta.

Tietenkään tutkijoilla ei voi olla varmaa tietoa siitä, mitä kiven kaivertaja on 4000 vuotta sitten ajatellut. Mutta entä jos olisi? Entä jos Corkin kreivikunnan alueelta olisi onnistuttu säilyttämään myös aineetonta kulttuuriperintöä tuhansien vuosien päähän?

Yleissopimus aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta hyväksyttiin Unescon yleiskokouksessa vuonna 2003 ja Suomi ratifioi sen kymmenen vuotta myöhemmin. Sopimuksen toteuttamisesta Suomessa vastaa Museovirasto. Kattavilta aineetonkulttuuriperinto.fi -verkkosivuilta löytyy tietoa siitä, miten aineettoman kulttuuriperinnön vaaliminen on lähtenyt käyntiin. Ehkä nyt tehtävää suojelutyötä osataan arvostaa kaukaisessa tulevaisuudessa.

Ensi askeleet kohti aineetonta

Aineetonta on vaikea hahmottaa. Elävä perintö muuttaa jatkuvasti muotoaan. Siksi museoissakin vielä etsitään sopivia keinoja osallistua aineettoman kulttuuriperinnön suojeluun. Ensimmäinen pohjoismainen konferenssi aineettomasta kulttuuriperinnöstä järjestettiin Espoon Hanasaaressa syksyllä 2019. Konferenssissa käsiteltiin teemaa monipuolisesti, mutta monissa puheenvuoroissa ja työpajoissa otettiin esiin myös museoiden rooli.

Unescon sopimuksen mukaan yhteisöillä on päävastuu omien perinteidensä määrittelystä ja suojelusta. Monissa pohjoismaisissa museoissa ajatellaan, että aineettoman kulttuuriperinnön suojelun tukeminen kuuluu museon tehtäviin. Tyypillisin tapa tuntuu tällä hetkellä olevan se, että museon tiloja ja asiantuntemusta tarjotaan yhteisöjen käyttöön. Erilaiset ryhmät ja yhdistykset voivat esitellä omaa perinnettään museon tiloissa joko näyttelyinä tai tapahtumina. Museoammattilaisten tehtävänä on auttaa perinteen dokumentoinnissa, ja tuotoksia voidaan tallentaa museon kokoelmiin.

Museoiden on luovuttava kontrollista.


Konferenssin puheenvuoroissa toistui ajatus, että museoiden on luovuttava kontrollista. On vanhanaikaista ajatella, että museo määrittelisi, mikä on tallentamisen tai esittämisen arvoista. Suomalaisista museoista ainakin Suomen metsämuseo Lusto on jo reagoinut siihen, että museomääritelmä on muuttumassa maailmanlaajuisesti.

"Museon on oltava palvelu, ei vain kokoelma, näyttely tai rakennus", Reetta Karhunkorva sanoo.

Karhunkorvan toimenkuva Lustossa on muuttunut näyttely- ja kokoelmatyöstä metsäsuhdeasiantuntijaksi. Luston missio taas on nykyään suomalaisten metsäsuhteen vahvistaminen, kun se ennen oli metsäkulttuurin tutkiminen, säilyttäminen ja esittäminen.

Vaikka menetelmät muuttuvat, museon merkitys ei katoa. Karhunkorva näkee, että ainoastaan museo voi tarjota ilmiöiden syvän ymmärryksen, johon kuuluu historia sekä sen suhde nykyisyyteen ja tulevaisuuteen. Esinekeskeisestä ajattelusta museot joutuvat kuitenkin luopumaan.

"Oikeassa elämässä ei voi erottaa aineetonta ja aineellista kulttuuriperintöä, kuten museoissa on perinteisesti tehty", Karhunkorva toteaa. "Kulttuuri ei ole jotain, jonka voi laittaa laatikkoon."

Museo maahisten maailmassa

Aineettoman kulttuuriperinnön arvostuksen arvellaan nousevan Unescon sopimuksen myötä. Myös keskustelu ilmastonmuutoksesta ja materialismin osuudesta siihen saattaa lisätä ihmisten kiinnostusta aineettomaan kulttuuriin. Siksi aineetonta kulttuuriperintöä tullaan todennäköisesti näkemään enemmän myös museonäyttelyissä.

Folkloristina minua kiinnostaa erityisesti suullisen perinteen käsitteleminen museossa. Suomalaismuseoissa olen usein törmännyt asenteeseen, että folklorella voi maustaa opastuksia, mutta sen varaan ei voi rakentaa näyttelyä. Euroopasta löytyy kuitenkin jo muutama kohde, joita voisi kutsua folkloremuseoiksi. Esimerkiksi Sagobygden Ljungbyssä Etelä-Ruotsissa sekä Dublinissa sijaitseva National Leprechaun Museum of Ireland esittelevät molemmat paikallista tarina- ja uskomusperinnettä.

Sagobygden sai alkunsa tarinankerrontafestivaalista, jonka muutamat vapaaehtoiset käynnistivät vuonna 1990. Seuraavana vuonna perustettiin yhdistys vastaamaan festivaalien järjestämisestä. Vuosikymmenen lopussa päätettiin perustaa museo, joka toimisi tarinankerronnan keskuspaikkana. Toiminnanjohtaja Meg Nömgårdin mukaan oli itsestään selvää, että paikkaa päätettiin kutsua museoksi eikä esimerkiksi satukeskukseksi.

"Meillä on suuri kokoelma, vaikka se onkin aineeton", Nömgård toteaa viitaten museon käyttämiin kertomuksiin.

Kokoelmaa esitellään museokävijöille sekä näyttelyn että oppaina toimivien tarinankertojien avulla. Sagobygden kerää myös uutta kertomusperinnettä sekä tekee yhteistyötä muun muassa koulujen ja vanhainkotien kanssa.

Perinteisiin museoihin verrattuna folkloremuseo on yhtä nurinkurinen kuin maahisten maailma. Aineettomia kokoelmia ei voi omistaa, ne eivät vaadi säilytystiloja tai kaipaa konservointia. Esillepano heikentää museoesinettä, mutta kertomusta se vain vahvistaa. Esine on melko muuttumaton, mutta kertomus on jokaisella esityskerralla hiukan erilainen. Materiaalien pitkäaikaiseen säilyttämiseen ja vankkumattomaan tietoon sitoutuneilta museoammattilaisilta aineeton museo vaatii aikamoista ajatustavan muutosta.

Myös Nömgård kertoo työskennelleensä aiemmin perinteisessä museossa.

"Siellä saatoin taputtaa itseäni olalle, kun esine oli dokumentoitu, tutkittu ja laitettu vitriiniin. Tarina taas on kerrottava uudelleen ja uudelleen, sen esittely on jatkuva prosessi."

National Leprechaun Museum on yksityinen museo, joten sen täytyy olla myös toimiva liikeyritys. Sillä on kuitenkin museaalisia tavoitteita irlantilaisen kertomusperinteen vahvistamisesta ja tunnetuksi tekemisestä. Museota perustettaessa konsulttina toimi Irlannissa erittäin arvostettu folkloristi ja University Collgege Dublinin apulaisprofessori Daithí Ó hÓgáin. Museon johtaja Tom O’Rahilly kertoo, että asiantuntijoiden kanssa tehdään yhteistyötä edelleen.

Museo kouluttaa tarinankertojansa itse. Tarinankertojien ammattitaitoon kuuluu tietysti taitava tarinoiden tulkinta, mutta lisäksi he perehtyvät perusteellisesti irlantilaiseen kertomusperinteeseen, tarinankerrontatraditioon ja uskomusolentoihin.

Tarinankerronta museo-objektina

Sekä Sagobygdenin että National Leprechaun Museumin taustalla on ajatus elävän tarinankerrontaperinteen säilyttämisestä. Vaikka Sagobygdenin näyttelyyn voi tutustua myös itsenäisesti, ovat elävät tarinankertojat museoelämyksen kannalta tärkeitä.

National Leprechaun Museum puolestaan ei toimisi ilman tarinankertojaa, sillä museoon lavastettujen huoneiden tarkoituksena on ainoastaan luoda tarinoille erilaisilla tunnelmilla virittyneitä tiloja.

Perinteisissäkin museoissa oppaat saattavat olla kuin tarinankertojia, jotka tulkitsevat näyttelyn sisältöjä kävijöille. Folkloremuseoissa tarinankertojat eivät kuitenkaan ole tulkin osassa, vaan päähenkilöitä, joita ilman museon esittämää kulttuuriperintöä ei ole olemassa.

Nykytekniikka tarjoaa monenlaisia mahdollisuuksia myös aineettoman kulttuuriperinnön esittämiseen. Suullisen perinteen museot vaativat kuitenkin aidon ihmiskontaktin tarinankertojan ja kuulijan välillä.

"Tarinankerronta on kertojan ja yleisön välistä yhteistyötä. Se auttaa ihmisiä tutkimaan omaa mielikuvitustaan ja luovuuttaan", O’Rahilly selittää.

"Parin metrin päässä oleva tarinankertoja on voimakas sanallinen tai sanaton viestijä, joka saattaa aiheuttaa yleisössä kaikenlaisia reaktioita. Ainakaan toistaiseksi virtuaalitodellisuus ei pysty samaan."

Aina mukana kulkevat älylaitteet ovat vaikuttaneet siihen, että tarinankerrontatilanteet ovat nykymaailmassa harvinaisia. Ajankuluksi surffataan netissä sen sijaan, että tapettaisiin aikaa tarinoimalla. Netin kautta pääsee käsiksi perinnearkistoihin ympäri maailmaa, mutta taltioiduista kertomuksista puuttuu välittömyys ja hetkessä eläminen. Tarinankerronnan museoiminen pelkän tarinoiden arkistoinnin sijaan saattaa siis olla hyvinkin tarpeellista perinteen säilymisen kannalta.

"Voi olla, että joku nappaa museosta mukaansa tarinan ja kertoo sen joskus jossain toisessa paikassa", Nömgård miettii.

 

Kommentti




  

ARTIKKELI / 9.12.2019

Kirjoittaja


Anni Rissanen on folkloristi sekä näyttelyihin ja muuhun yleisötyöhön erikoistunut museoammattilainen.

  • Facebook
  • Twitter
  • Linkedin