• Kuva: Michael Gaida / Pixabay

Miten vältellä toiseuttavia representaatioita?

Länsimaiset museot ovat esitelleet modernin museoinstituution alkuajoista lähtien ajallisesti ja maantieteellisesti kaukaisia kulttuureja sekä niiden ainutlaatuista kulttuuriperintöä. Representaatioiden kritiikki on kuitenkin saanut niin museot kuin niiden yleisötkin tarkastelemaan vieraiden kulttuurien esityksiä uusin silmin. Miten Afrikka-teemaa käsitellään suomalaisten museoiden näyttelyissä?

Vieraiden kulttuurien representaatiot ovat länsimaisissa museoissa varsin yleisiä. Fragmentteja kaukaisten kulttuuripiirien materiaalisesta kulttuurista on vuosisatojen saatossa kertynyt suomalastenkin museoiden kokoelmiin. Lisäksi globaalissa maailmassa museoiden väliset kansainväliset teoslainat tuovat vertaansa vailla olevia artefakteja ja taiteen mestariteoksia yhä laajemman yleisön nähtäville.

Tavat, joilla museot rakentavat representaationsa historiallisesti alisteisessa asemassa olleiden ryhmien kulttuuriperinnöstä, kertovat laajemmin museoinstituution roolista yhteiskunnallisena toimijana. Arvostettuina instituutioina museoilla on paljon yhteiskunnallista valtaa. Sen vuoksi museoiden tuottamia marginalisoitujen ryhmien representaatioita tulee tarkastella kriittisin, mutta rakentavin silmin.

Kolonialismin muovaamat tavat tuottaa tietoa ja jäsentää maailmaa ovat niin normalisoituneita länsimaisessa ajattelussa, että niitä ei välttämättä edes tule tiedostaneeksi. Valtasuhteet ovat kuitenkin murroksessa. Viime vuosina laaja yhteiskunnallinen keskustelu on saanut museoammattilaiset suhtautumaan yhä itsekriittisemmin museoiden tuottamiin representaatioihin. Museoinstituution ja kolonialismin välisiin sidoksiin on alettu kohdistaa Suomessakin ennennäkemätöntä huomiota.

Lähimenneisyydessä toteutettujen Afrikka-teemaisten näyttelyiden tarkastelu tuo ilmi sen, miten yhteiskunnassa vallitsevia valtasuhteita neuvotellaan museoissa uudelleen, mutta myös sen, miten vaikeaa kolonialismin aikakaudelta periytyvistä kerronnan tavoista irrottautuminen voi olla.

”Pyrimme tekemään kaikkea muuta kuin yleistämään.”

Vuonna 2010 Espoon modernin taiteen museo EMMAssa nähtiin näyttely Afrikan voima – kolme näkökulmaa. Näyttely toi esille afrikkalaisen esinekulttuurin vaikutusta 1900-luvun alun modernismiin, esitteli etnografisia afrikkalaisia artefakteja asemoituina taideobjekteiksi sekä tarkasteli suomalaisen nykytaiteen ja Afrikan välistä suhdetta.

Kulttuuriperinnölle keskeistä on aineellisten tai aineettomien menneisyyden jälkien merkitys yksilön tai yhteisön kulttuuriselle identiteetille. Nuo merkitykset määrittävät sitä, kuka tai ketkä tuntevat osallisuutta kyseisiin aineellisiin tai aineettomiin menneisyyden jälkiin, kulttuuriperintöön, ja näin ollen kokevat sen omakseen. Kiteytetysti kulttuuriperintö tuotetaan kulttuuriperintöyhteisön ylläpitämässä prosessissa. Varsin usein marginalisoitujen ryhmien kulttuuriperintöä on määritelty kyseisten yhteisöjen ulkopuolelta käsin. Afrikka-aiheisia museonäyttelyitä tarkasteltaessa onkin aiheellista kysyä, esittelevätkö ne afrikkalaista kulttuuriperintöä ensinnäkään vaiko ennemmin länsimaisia tulkintoja siitä.

Afrikasta lähtöisin olevien historiallisten artefaktien kulttuurihistoriallinen arvo ja asema kulttuuriperintönä on kiistaton. Kulttuurinen prosessi, jossa Afrikan voima -näyttelyssä esiteltyjen, länsimaisten museoiden kokoelmista lainattujen afrikkalaisten artefaktien kulttuuriperintöarvo on tuotettu, perustuu kuitenkin normatiiviseen länsimaiseen tapa arvottaa kulttuuriperintöä.

Assimilatiivinen esittämistapa, jossa aiemmin etnografisiksi luokitellut artefaktit uudelleenasemoidaan taideobjekteiksi, on saanut osakseen kritiikkiä eurosentrisyytensä vuoksi. Esimerkiksi taiteilija ja kuraattori Rasheed Araeen on todennut ”primitiivisen” taiteen lunastaneen paikkansa osana modernismin historiaa länsimaisesta kulttuurista puuttuneiden elementtien ihailun kohteena, mutta vain sillä edellytyksellä, että primitiiviseksi asemoidut kulttuurit pysyvät passiivisessa roolissa.

Paljonpuhuvaa on sekin, että näyttelyssä ei esitelty lainkaan afrikkalaistaustaisten nykytaiteilijoiden teoksia. Kulttuuriperinnön tutkija Laurajane Smithin auktorisoidun kulttuuriperintödiskurssin käsitettä mukaillen Afrikan voima ei asettanut kerrontansa kohteena ollutta ryhmää oman kulttuurisen identiteettinsä määrittäjäksi, vaan länsimaiset asiantuntijat tekivät sen heidän nimissään.

Vuotta myöhemmin Kiasmassa järjestetyn kansainvälisen nykytaiteen suurnäyttelyn ARS 11 teemana oli Afrikka. ARS 11 -näyttelytyöryhmään kuuluneen henkilön mukaan Euroopassa aiemmin toteutettujen afrikkalaisen nykytaiteen näyttelyiden yhteydessä oli käyty kriittistä keskustelua erityisesti länsimaisen taidekäsityksen suhteesta erilaisiin afrikkalaisiin traditioihin taiteessa. Näyttelytyöryhmä päätyi kyseenalaistamaan oman positionsa Afrikka-teemaisen näyttelyn tuottajina.

Lopputuloksena oli konseptuaalinen käännös. Sen sijaan, että ARS 11 olisi ollut afrikkalaisen nykytaiteen näyttely, se esitteli Afrikkaa nykytaiteessa; taidetta, joka oli jossakin suhteessa Afrikkaan, riippumatta taiteilijoiden syntyperästä tai asuinmaasta. Näin pyrittiin välttämään ulkopuolelta sanellut yleistävät esitykset siitä, millaista on afrikkalainen nykytaide tai laajemmin kulttuuriperintö. Ironisesti kliseisten representaatioiden vältteleminen tuotti pettymyksen osalle näyttelyn yleisöstä. Eräs taidekriitikko kirjoitti, miten olisi toivonut näyttelyssä olleen ”enemmän Pata Pataa”.

”Nyt kun mietin taaksepäin, niin se näyttely oli jollakin tavalla kolonialismin jatkeena.”

Museoissa auktorisoidut versiot menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta saavat materiaalisen muodon. Afrikkaa käsitelleillä museonäyttelyillä on ollut taipumusta esittää marginalisoituja representaatioita afrikkalaisuudesta. Afrikkalaistaustaisilla ihmisillä itsellään on ollut varsin harvoin sananvaltaa siihen, mitä ja miten heistä kerrotaan.

Kolonialismin aikakaudelta periytyvä kerronnan tapa on niin vakiintunut länsimaisessa diskurssissa, että sen toistamiseen voi sortua huomaamattaan. Juuri niin kävi Helinä Rautavaaran museossa vuosina 2007–2008 järjestetyn Afrikan Tähti – pelilaudan kääntöpuoli -näyttelyn kohdalla. Globaalikasvatuksellisen näyttelyn tavoitteena oli tuoda esille Afrikan kulttuuriperinnön rikkautta ja monipuolisuutta.

Afrikan Tähti esitteli 13 samannimisestä lautapelistä tuttua kaupunkia ja maantieteellistä kohdetta. Hevosenkenkien, rosvojen ja tyhjän sijaan pysähdyspaikat paljastivat tarinoita maanosan maantieteestä, historiasta, kulttuurista ja ajankohtaisista ilmiöistä. Vaikka tarkoituksena oli haastaa stereotypioita ja esittää kriittisiä näkökulmia Afrikan esittämisen tapoihin, näyttely sortui toteuttamaan vanhanaikaista kaavaa, jossa Afrikasta ja afrikkalaisuudesta pääsivät kertomaan vain suomalaiset, valkoihoiset tutkijat. Jälkikäteen tarkasteltuna tehdyt valinnat ennemmin vahvistivat kuin haastoivat stereotyyppistä Afrikka-kuvaa.

Afrikkaa koskevat ennakkokäsitykset istuvat tiukassa. Stereotyyppinen Afrikka on köyhä, vaarallinen ja muuttumaton. Museoissa nähtyjä Afrikan kuvauksia onkin kritisoitu laadultaan puutteellisiksi. Kritiikkiä on kohdistunut erityisesti siihen, miten afrikkalaisyhteisöjen läsnäolo nykyhetkessä on tapana ohittaa, tai vaihtoehtoisesti Afrikan nykyisyys kuvataan negatiivisessa valossa. Afrikan Tähdessä näkökulmia nykypäivän Afrikkaan edustivat esimerkiksi kertomukset somalipakolaisista ja Darfurin kriisistä. Maanosan historiaa puolestaan tarkasteltiin ensisijaisesti kolonialismin vaikutusten kautta. Positiiviset sisällöt liittyivät lähinnä maantieteeseen.

Kulttuuriperinnön merkitykset tuotetaan nykyhetkessä, ja kulttuuriset muutokset muuttavat myös kulttuuriperintöä. Museoiden tehtävä on heijastaa yhä moninaisempia kulttuurisia identiteettejä sekä palvella yhä monimuotoisempia yhteisöjä. Työväenmuseo Werstaalla vuonna 2015 järjestetty Afrikka Suomessa – African Presence in Finland kertoi paitsi afrikkalaisten diasporasta Suomessa, myös siitä, miten suomalainen kulttuuri ja sen myötä kulttuuriperintö uudistuvat jatkuvasti. Muutos ei tarkoita vanhasta luopumista tai perinteiseksi koetun kulttuuriperinnön menettämistä. Sen sijaan muutos kertoo siitä, miten monimuotoista kulttuuriperintö voi ylirajaisessa maailmassa olla.

Yhteisökuratoitu Afrikka Suomessa oli osa toimintatutkimushanketta, jossa afrikkalaistaustaiset suomalaiset kertoivat toimijuudestaan suomalaisessa yhteiskunnassa. Kerrontaa eivät määrittäneet kuraattorit, kriitikot tai tutkijat, vaan suomalaisten afrikkalaisyhteisöjen jäsenet. Prosessi toi esille sen, miten tärkeää afrikkalaistaustaisille suomalaisille on tuottaa vastapuhetta kolonialistiseen maailmankuvaan perustuville stereotypioille.

”Teet mistä vain näyttelyä, siellä on aina kontekstina se vallitseva tieto jostakin asiasta.”

Museoinstituution historia ja kolonialistinen historia ovat kietoutuneet yhteen. Kolonialistinen ajattelu on aikojen saatossa vaikuttanut niin kokoelmien muodostumiseen, niistä tehtyihin tulkintoihin kuin näyttelyiden kautta luotuihin representaatioihin. Museoiden tuottamilla esityksillä on ollut valtaisa vaikutus siihen, millaisiksi marginalisoidut ryhmät ja heidän kulttuuriperintönsä mielletään tänäkin päivänä.

Suomalaisissakin museoissa on toisinnettu representaatioita ja diskursseja, joiden juuret yltävät kolonialismin aikaisiin traditioihin tuottaa tietoa toisista. Toteuttaessaan näyttelyitä marginalisoitujen ryhmien kulttuuriperintöön liittyen museoiden tuleekin olla valppaina, jotta länsimaisessa kulttuurisessa kuvastossa normalisoituneet toiseuttavat kliseet ja yleistykset eivät päätyisi ikään kuin huomaamatta osaksi näyttelyiden sisältöjä.

Kulttuurisen kestävyyden näkökulmasta yhteisöjen oikeus määritellä itse omaa kulttuurista identiteettiään on keskeisessä roolissa. Se on myös edellytys museoinstituution dekolonisaatiolle. Asiantuntijuuden jakaminen saattaa edellyttää suurtakin työpanosta, mutta parhaimmillaan se kehittää museoiden osaamista ja parantaa niiden sisältöjä. Nykypäivän arvojen valossa marginalisoitujen ryhmien kulttuuriperinnön esitteleminen ei välttämättä ole museoiden näkökulmasta edes mielekästä, mikäli lähdeyhteisö tai kyseistä ryhmää edustava asiantuntija ei ole mukana näyttelyn tuotantoprosessissa.

Edistääkseen yhdenvertaisia kulttuurisia oikeuksia museoiden tulee pyrkiä kohti kerrontaa, joka tarjoaa samaistuttavia sisältöjä laajalle kävijäkunnalle. Auktorisoidun kulttuuriperintödiskurssin saneleman autenttisen kulttuuriperintökäsityksen sijaan marginalisoiduista ryhmistä tarvitaan kulttuurista kuvastoa kehittyvinä, dynaamisina ja vuorovaikutteisina yhteisöinä, joiden kulttuuriperinnössä on kyse paitsi menneisyydestä, myös nykyhetkestä ja tulevaisuudesta. Toisin sanoen, vähemmän Pata Pataa.

Artikkeli perustuu Maija Taljan kulttuuriperinnön tutkimuksen Pro gradu -tutkielmaan ”Vallan ja valtasuhteiden representaatioita. Afrikka suomalaisissa museonäyttelyissä 2007–2015”. Tutkielma on luettavissa Turun yliopiston verkkosivuilla.

 

Kommentti




Kommentit

Hannu-Pekka Lappalainen

Olisi kannattanut käyttää suomen kieltä taitavaa toimittajaa kirjoituksen luettavuuden parantamiseksi. Otsikosta lähtien stiiknafuuliatermikköä. Tekstin sisältö on varmasti tärkeää asiaa, mutta kieliasu lyö lukijaa silmille. En jaksa lukea tekstiä, jonka kieli ei ole sujuvaa.

 
  

ARTIKKELI / 31.8.2021

Kirjoittaja

Maija Talja on filosofian maisteri, jonka pääaine on kulttuuriperinnön tutkimus.

#artikkeli, #Afrikka, #dekolonisaatio, #identiteetti, #kolonialismi, #kulttuuriperintö, #marginaaliryhmät, #näyttelytoiminta, #postkolonialismi, #representaatio, #toiseus

  • Facebook
  • Twitter
  • Linkedin