Museotekstiilien suoja-aineet työturvallisuusriskinä

Vanhoihin museokokoelmiin, erityisesti tekstiileihin, liittyy tunnusomainen ominaistuoksu, joka paljastaa museoammattilaiselle kyseessä olevan vanhan, arvokkaan ja hyvin hoidetun kokoelman. Tuoksu muodostuu pääosin kemikaaleista, joilla materiaalia on pyritty suojaamaan kokoelmaa uhkaavilta tuhohyönteisiltä. Toimenpiteiden onnistumisesta kielii kokoelman säilyminen nykypäiviin asti.

Mitä kemikaaleja museokokoelmien suojaamiseen on käytetty? Materiaaleihin imeytyneiden ja niistä huoneilmaan haihtuvien kemikaalien pitoisuudet voidaan mitata ja tutkia laboratorioanalyysimenetelmillä. Näin voidaan selvittää mahdollisen työturvallisuusriskin kokoelmia hoitavalle henkilöstölle aiheuttavan kemikaalijoukon koostumus. Ennen hintaviin analyyseihin turvautumista on kuitenkin selvitettävä, minkä tyyppisistä kemikaaleista ylipäätään on kyse ja rajata näin tutkittavaa kemikaalijoukkoa. Tässä voidaan käyttää apuna arkistotutkimusta.

Selvitin arkistolähteitä käyttäen, mitä käsittelytoimenpiteitä Tampereen museoiden noin 550 ryijyä sisältävän ryijykokoelman vanhimmalle osalle on tehty vuosina 1908−1969. Suuri osa kokoelman ryijyistä ovat peräisin vuonna 1908 perustetun Hämeen museon kokoelmista. Hämeen museon ryijykokoelman pääpaino on 1830−50 -valmisteissa. Tutkimuslähteinä käytin museon toimintakertomuksia, tilikirjoja ja ostotositteita.

Arkistotutkimus paljasti villakuitujen kätköissä piilevän laajan kemikaalikirjon.

Naftaleenia, lysolia ja Flit-nestettä

1900−20 -luvuilla Hämeen museo kartutti kokoelmia aktiivisesti. Tuhohyönteisiä tekstiilikokoelmista torjuttiin naftaleenilla, jota hankittiin museolle parhaimmillaan 20 kg vuodessa. Ostotositteisiin on merkitty hankinnan tarkoitukseksi ”koitten hävittäminen”. Naftaleeniostosten yhteydessä hankittiin myös pieniä määriä ’lysoolia’, mikä viittaa jo 1800-luvun puolelle keksittyyn desinfiointiaineeseen, lysoliin.

Vuonna 1927 tuholaistorjunnassa siirryttiin käsipumpulla ruiskutettavaan hyönteismyrkkyyn, Flit-nesteeseen. Flitin käyttöönotto kertoo museoväen olleen ajan hermolla, sillä kyseessä oli uutuustuote, jota oli valmistettu vasta vuodesta 1923 lähtien. Öljypohjainen aine sisälsi 5 % hyönteismyrkky DDT:tä. Flit korvasi pääosin naftaleenin, jota hankittiin enää vain muutamia kilogrammoja vuodessa.

Kokoelmat kasvavat - tuholaisongelma eskaloituu

Vuonna 1929 oltiin tilanteessa, jossa kerätyt kokoelmat eivät enää mahtuneet Hämeen museon näyttelytiloihin. Toimintakertomuksen mukaan varastotilaksi otettiin muun muassa museon vintti. Kokoelmien kasvu, tilojen ahtaus ja museaaliselle aineistolle sopimattoman säilytystilan, kylmän vintin, käyttöönotto näkyivät tuholaisongelman pahenemisena. Uusia torjuntatapoja etsittiin. Myös ryijyjen säilytyksen kanssa kohdattiin ongelmia. Ostotositteiden mukaan Tampereen terveydenhoitotoimistolle maksettiin maaliskuussa 1933 ”ryijyjen säilytyshuoneen puhdistuksesta” ja ”ryijyjen kärytyksestä” peräti kolmesti. Yhteistyötä jatkettiin seuraavana vuonna. Arkistolähteet eivät kerro, mitä kemikaaleja desinfiointitoimenpiteisiin käytettiin.

Jo käytössä olevien keinojen ohella museo siirtyi vuonna 1935 käyttämään tuholaistorjunnassa formaliinia. Formaliinidesinfektiota ryhdyttiin tekemään ’tiprustuskoneen’ avulla. Siinä formaliinia eli formaldehydin vesiliuosta höyrytettiin ja haihdutettiin kuumennuksen avulla tiloihin. Kuumennusta varten museolle ostettiin säännöllisesti paloöljyä.

Tekstiilien huoltoa varten hankittiin 1930-luvun lopulla myös pinkopahvia ja voimapaperia. Kirjaukset kertovat materiaaleja käytetyn ’ryijyjen ja peittojen desinfioimislaatikon tekoon’.

Torjunta-aineiden valikoima laajenee

Tiedot kokoelmien hoitotoimenpiteistä sota-ajalta ovat puutteelliset satunnaisia formaliinin ostotositteita lukuun ottamatta. 1940-luvun lopulla torjuntatoimenpiteiden kirjo laajeni. Vuonna 1949 Kansallismuseon tekstiilikassaan maksettiin ”tekstiilien puhdistamiseen” käytetystä 10 kg:n erästä paradichlorbenzolia. Kyseessä oli naftaleenin sijaan koimyrkkynä käytetty, hengitysteitä ärsyttävä ja mahdollisesti karsinogeeninen yhdiste.

Markkinoille tuli 1950-luvulla useita tehokkaita ja helppokäyttöisiä torjunta-aineita, mikä mahdollisti museossakin torjuntamahdollisuuksien laajentamisen. Ostotositteiden mukaan museolle alettiin hankkia vuodesta 1954 alkaen muun muassa Jacutin-puikkoja, Desol-myrkkyä ja Häätö-savupanoksia. Cooper-kärpäspommit ja suomalaista valmistetta oleva Sumusol-aerosolimyrkkyä otettiin mukaan tuhohyönteistorjuntaan vuonna 1959.

Sekä puikkoina että sumutteena käytetty, hyönteismyrkky lindaania sisältävä ja asuntotuholaisten torjuntaan suunnattu Jacutin jäi museolla pidempiaikaiseen käyttöön. Cooper-kärpäspommien, joiden mainostettiin tehoavan ”DDT:n kestäviin kärpäsiin”, käyttö sen sijaan näyttää jääneen tilikirjojen mukaan lyhytaikaiseksi kokeiluksi. Häätö-savupanokset, joiden vaikuttavana aineena oli lindaani, lienee myös todettu tehokkaiksi. Savupanoksia hankittiin museolle useiden vuosien ajan. Lindaani on ihmiselle myrkyllinen ja ravintoketjussa rikastuva yhdiste.

1950-luku oli toimeliasta aikaa kokoelmanhoidollisesti. Vuosikertomusten mukaan ryijyjä kunnostettiin ja ”puutoukan esiintyminen” kokoelmien puumateriaaleissa pyrittiin estämään paloöljykäsittelyn avulla. Tilitositteet kertovat hyönteismyrkkyjä ostetun runsaasti, mutta useissa ostokuiteissa mainitaan oston kohteeksi vain lyhyesti ’hyönteismyrkky’, jolloin torjunta-aineen kemikaalikoostumus jää arvailujen varaan.

Täystuho otetaan käyttöön

Lindaanipohjaisten torjunta-aineiden käyttö museolla jatkui läpi 1960-luvun, samoin käytössä olivat vanhat ja hyväksi havaitut torjuntakeinot, kuten naftaleeni ja Flit-neste. Uutena tuotteena käyttöön otettiin vuosikymmenen lopulla Cammexane-savupatruunat, jotka sisälsivät 16 % lindaania.

Tuholaistorjunta tehostui toukokuussa 1968, jolloin museolle ostettiin kaksi pullollista Täystuhoa sekä Slayer-ruisku. Täystuho oli DDT:n kauppanimi. Myrkytyksistä vastasi museon vahtimestari. Painettu toimintaohje vuodelta 1968 kertoo vahtimestarin velvollisuuksiin kuuluneen ”vastata varastoissa olevien museoesineiden säilymisestä, puhdistamisesta ja erityisesti tekstiilien myrkytyksestä”. DDT:n käyttö kiellettiin Suomessa vuonna 1976. Hämeen museossa kokoelmia oli suojeltu DDT-pohjaisella aineella jo vuodesta 1927, jolloin Flit-neste otettiin käyttöön.

Mittauksien ja henkilökohtaisen suojautumisen merkitys

Mitä arkistotutkimuksen avulla saadut tiedot meille sitten kertovat? Tutkimus osoittaa kiistatta sen, että mitä vanhemmasta kokoelmasta on kyse, sitä suuremmalle kirjolle erilaisia suoja-aineita se on museohistoriansa aikana altistettu. Esineistön säilymiseen liittyvän problematiikan ohelle merkittävä kysymys on, aiheuttaako tekstiilikokoelmaan aikojen saatossa imeytynyt tai siitä haihtuva kemikaalikirjo riskin nykyisten kokoelmanhoitajien terveydelle.

Optimaaliset säilytyskalusteet ja neutraalit pakkausmateriaalit tukevat kokoelmien säilyvyyttä Tampereen museoiden kokoelmakeskuksessa. Tilojen siisteystasoon ja esineprosessin kulkuun kiinnitetään erityistä huomiota. Kuva: Jari Kuusenaho/Tampereen taidemuseo 2018.

Tampereen museoiden kokoelmakeskuksen tekstiilivarastossa, jossa Hämeen museon vanhinta ryijykokoelmaa pääosin nykyisin säilytetään, suoritettiin haitta-ainepitoisuuksia kartoittavat sisäilmamittaukset (niin sanottujen VOC-yhdisteiden mittaus) toukokuussa 2019. Mittaukset osoittivat, että suotuisissa olosuhteissa (+20°C, 45−50% RH) pakattuina säilytettävät tekstiilit eivät vapauttaneet ilmaan toimenpidearvot ylittäviä orgaanisten yhdisteiden pitoisuuksia. Naftaleenia ei ilmassa todettu.

Vaikka tekstiileihin päätyneet haitta-aineet eivät enää vuosikymmenten jälkeen näyttäydy merkittävänä sisäilmariskinä, on terveysriski kuitenkin syytä huomioida aina vanhoja tekstiilejä käsiteltäessä, esimerkiksi niitä pestäessä. Haitta-aineita on imeytynyt tekstiileihin, mistä syystä työtilojen riittävään ilmanvaihtoon on kiinnitettävä huomiota. Henkilökunnan on myös suojattava itsensä käyttämällä tarkoituksenmukaisia maskeja ja suojakäsineitä. Henkilösuojainten valinnan ja käytön tulee perustua työpaikalla tehtyyn riskien arviointiin.

Mikäli huoli kokoelmien aiheuttamasta kemikaalialtistuksesta herää, on asia syytä nostaa esiin esimerkiksi lakisääteisen työpaikkaselvityksen tai työsuojelutarkastuksen yhteydessä. Toteutetun kaltainen arkistoselvitys on helppo ja kustannustehokas tapa tuottaa relevanttia lisätietoa työsuojelun kehittämiseen museoissa.