Provenienssitutkimusta Berliinissä

Berliiniläisen Euroopan kulttuurien museon MEK:n (Museum Europäischer Kulturen) varastotiloissa on säilytetty reilun sadan vuoden ajan saamelaisesineiden kokoelmaa.

Viime joukuussa museossa käynnistyi kaksivuotinen tutkimushanke, jonka tarkoituksena on selvittää kokoelmaan kuuluvien esineiden taustoja ja alkuperää. Euroopan kulttuurien museon tutkimushanke toteutetaan yhteistyössä Saamelaismuseo Siidan ja Ruotsin tunturi- ja saamelaismuseo Ájtten sekä Norjan museoliiton ja Saamelaisen museoyhdistyksen Saamelaisesineet saksalaisissa museoissa-projektin kanssa.

Projektissa on mukana myös tutkija Eeva-Kristiina Nylander. Hän on erikoistunut Pohjoismaisten ja eurooppalaisten museoiden saamelaiskokoelmien provenienssitutkimukseen ja repatriaatioon.

Nylander tekee tutkimusprojektissa kokoelmaan liittyvää arkistotutkimusta. Hän tutkii keräilijöiden päiväkirjoja ja kirjeitä, mutta käy myös läpi ostoluetteloita sekä keräilijöiden ja heidän paikallisten avustajiensa välistä kirjeenvaihtoa. Tutkimustyön lisäksi hän toimii yhdyslinkkinä hankkeessa mukana olevien museoiden sekä saamelaisten tutkijoiden, käsityöläisten ja taiteilijoiden kanssa, jotka myös kuuluvat tutkimusprojektiin.

Euroopan laajin saamelaisesineiden kokoelma

Euroopan kulttuurien museon saamelaisesineiden kokoelma on laaja. Se muodostuu noin 1700 esineestä, joista noin 1000 on kolmiulotteisia. Tämän lisäksi kokoelmaan kuuluu valokuvia, kuparipiirroksia, grafiikanlehtiä ja maalaustaidetta.

Kokoelma kerättiin pääosin vuosien 1880 ja 1929 välisenä aikana. Nylanderin mukaan se on Pohjoismaita ja Venäjää lukuun ottamatta Euroopan laajin saamelaiskokoelma. Berliinin kokoelman kanssa samalle tasolle yltää hänen mukaansa likimain vain Hampurin Markk-museo, jonka kokoelmaan kuuluu reilusti yli 1000 esinettä.

Nylanderin mukaan Berliinin kokoelma on merkittävä, sillä siihen kuuluu myös erittäin vanhoja esineitä.

”Siellä on uhripaikkaesineitä eli uhripaikoilta keräilijöiden keräämiä esineitä, jotka voivat ajoittua jopa 1400-luvulle. Tosin niiden tarkka arvioiminen on vaikeaa, koska se vaatisi radiohiiliajoituksen tekemistä. Kokoelmaan kuuluu myös kaksi pyhää rumpua. Toinen rummuista on osittain alkuperäisessä ja toinen kokonaan alkuperäisessä kunnossa. Tämän lisäksi kokoelmaan kuuluu vanha – todennäköisesti 1600-luvulta peräisin oleva – riimukalenteri.”

Esineiden taustoista tiedetään vain vähän

Berliinin Euroopan kulttuurien museon saamelaiskokoelma ei ole ollut koskaan yleisön nähtävissä. Museonjohtaja Elisabeth Tietmeyer myöntää, että heillä ei ole ollut tarvittavaa tietoa esineiden merkityksistä eikä käyttötarkoituksista.

”Kokoelmaan kuuluu uhriesineitä, kuten poron sarvia, joiden merkityksestä meillä ei ollut mitään tietoa. Kokoelmassa on myös sarvista tehtyjä lusikoita, joihin on kaiverrettu kuvioita. Nyt tiedämme, että se kuvaa perheeseen kuuluvuutta. Perhekuuluvuuteen viittaavat myös kalastusverkot ja niiden puiset verkkokellukkeet, joihin on kaiverrettu merkintöjä”, museonjohtaja Tietmeyer kuvaa.

Kokoelmaan kuuluvien esineiden taustoista tiedetään verrattain vähän. Kahta rumpua ja neljää sarvilakkia lukuun ottamatta esineitä ei ole tähän mennessä juurikaan tutkittu. Esineiden nimet ja kuvaukset ovat usein peräisin 1800-luvulta ja 1900-luvun alkupuolelta. Sen mukaisesti tiedot, olipa kyse paikannimistä tai käyttötarkoituksista, puuttuvat usein joko kokonaan, tai ne ovat epätäsmällisiä tai virheellisiä. Lähestulkoon tutkimatta on myös se, kuinka esineet päätyivät osaksi berliiniläisen museon kokoelmaa. Tutkijoille riittää siis työnsarkaa.

Keräilyn monet syyt

Jos esineistä tiedetäänkin vähän, kokoelman keräilijöistä ja heidän taustoistaan tietoa on enemmän.

”Esimerkiksi kokoelmaan kuuluvat rummut ovat kuuluneet preussilaiseen kunstkammeriin, eli ne ovat olleet ruhtinaiden tai hallitsijoiden hallussa, ja sitten aikojen myötä liitetty museokokoelmiin. Myös arkiesineitä on tuotu tämänkaltaisiin aatelien pitämiin kuriositeettikabinetteihin. Sen lisäksi esineitä kerättiin 1800-luvun puolella Suomen alueella työskennelleiden saksalaisten, kuten kauppias ja kunniakonsuli Ferdinand Siemssenin kautta. Hän keräsi kokoelmaan päätyneitä esineitä silloisen etnografisen museon johtajan tilauksesta”, Eeva-Kristiina Nylander kuvaa.

Saamelaisten asuttamilta alueilta kerättiin esineitä monista syistä. Myös rotuideologisista syistä, kuten saksalainen etnologi Hans Findeisen.

”Findeisen oli kiinnostunut šamanismista. Hän toimi paljon nykyisen Venäjän puolella. Findeisenin kokoelmassa on paljon kolttasaamelaisten esineistöä. Kokoelma on mielenkiintoinen – ei pelkästään esineiden vuoksi – vaan myös siksi, että siinä kuvastuu keräilyhistoria. Findeisen oli NSDAP:n eli Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen jäsen. Arkistolähteistä voi havaita ideologista ja rotututkimukseen liittyvää käsitystä”, Nylander kertoo.

Saamelaiset vieroitettiin maailmankuvastaan

Nylanderin mukaan museoiden päiväkirjoista ja keräilijöiden muistiinpanoista käy ilmi, että monet saamelaiset luopuivat arkiesineistään, vaatekappaleistaan ja esineistään puolipakolla. Pyhien rumpujen kohdalla tutkija puhuu jopa ryöväämisestä ja pakko-otosta.

”Ihmiset joutuivat antamaan oikeudessa henkensä menettämisen uhalla nämä pyhät esineensä. Samalla kun saamelaiset vieroitettiin maailmankuvasta, johon rummut ja niiden käyttö liittyy, niitä kerättiin Eurooppaan aatelisten ja kuninkaallisten ihailtavaksi.”

Saamelaistet joutuivat luopumaan perinteisistä uskomuksistaan ja kääntymään kristinuskoon 1600- ja 1700-luvuilla. Tuolloin pyhiä rumpuja alettiin kerätä pappien ja lähetyssaarnaajien toimesta ja niitä myös poltettiin pakanallisina esineinä. Osa rummuista säästyi tuhoamiselta ja päätyi eri puolille maailmaa museoiden kokoelmiin.

Nylanderin mukaan pyhiä rumpuja on museoissa jäljellä enää noin 70 kappaletta ja niistä vain neljä on saamelaismuseoiden omistuksessa.

”Rumpuja voidaan pitää sekä yleisesti ottaen että myös henkisesti erittäin arvokkaina”, Nylander painottaa.

Ládjogahpir. Sarvilakki 1700-luvulta. © Staatliche Museen zu Berlin, Museum Europäischer Kulturen / Christian Krug 2018.

Euroopan kulttuurien museon saamelaisesineiden kokoelmaan kuuluu myös neljä naisten sarvilakkia (ládjogahpir). Ne lukeutuvat pyhien rumpujen tavoin erittäin arvokkaaseen saamelaiseen kulttuuriperintöön.

Sanotaan, että lestadiolaispapit kielsivät sarvilakkien käytön, koska he uskoivat paholaisen asuvan päähineen kruunumaiselle ulokkeelle tukea antavassa puisessa tuessa eli fierrassa. Sarvilakit olivat saamelaisnaisten yleisessä käytössä 1800-luvun lopulle asti, jonka jälkeen ne poistuivat käytöstä.

Uusia näkökulmia keräilyhistoriaan

Eeva-Kristiina Nylander on arkistomateriaalia tutkiessaan kokenut myös yllättäviä hetkiä: Hän ihmetteli kuinka on mahdollista, että Suomen kansallismuseon Saamelaismuseo Siidalle vuonna 2021 palauttama saamelaiskokoelma, jonka etnologi T. I. Itkonen oli aikoinaan kerännyt, muistuttaa saksalaisen keräilijän ja kauppiaan Julius Konietzkon saamelaiskokoelmaa? Asiaa tutkiessaan hänelle selvisi, että Konietzko ja Itkonen olivat käyttäneet samaa paikallista opasta keräilymatkoillaan Saamenmaalla.

”Yksittäisten oppaiden vaikutus on saattanut olla aika voimakas, koska he ohjasivat mihin taloon tai kylään mentiin. He myös neuvoivat, että kannattaako maksaa esineestä hinta, jota pyydetään. He toimivat ikäänkuin välittäjänä keräilijöille. Tämä antaa uudenlaisen näkökulman keräilyhistoriaan.”

”Olen tehnyt provenienssitutkimusta jo jonkin verran. Kun katson museoiden kokoelmia, mietin usein, että miten ihmeessä kokoelmaesineet on valittu, tai mitä puuttuu. Yleensähän ajatellaan, että se on ns. ”ulkopuolisen katse”, joka on kerännyt kokoelmat. Minusta on mielenkiintoista tutkia, että mikä on saamelaisten toimijoiden oma vaikutus ja aktiivisuus keräilemisessä.”

Hankkeessa mukana käsityöläisiä

Tutkintahankkeessa on mukana myös yhdeksän saamelaista käsityöläistä eli duojária. Duojárit tulevat Suomen, Ruotsin ja Norjan puolelta ja heidät on valittu projektiin. Suomesta mukana ovat Elle Valkeapää, Anniina Turunen ja Heini Wesslin. Heidät valittiin Saamelaismuseo Siidan ja Kolttien kyläkokouksen toimesta.

Duojáreiden avulla Berliinin saamelaiskokoelman esineistö halutaan herättää uuteen eloon. Tavoitteena on, että kokoelman esineet – niiden katseleminen ja tutkiminen – inspiroivat käsityöläisiä oman tuotoksen valmistamiseen, joka voi olla yhtä hyvin uusi esine, valokuvaotos kuin myös kirjoitus. Mitä tahansa.

Duojárit työskentelevät heitä varten tarkoitetussa Áimmuin-space -työtilassa, jossa on myös esillä museon saamelaiskokoelmaan kuuluvia esineitä.

Duojárit tekevät tutkimuksen käsillään, omaa perittyä tietoa ja taitoa hyväksi käyttäen. Heidän töidensä tulokset jäävät lainaan Berliiniin, mutta kuitenkin niin, että ne ovat duojáreiden omistuksessa. He voivat halutessaan myydä tuotoksensa museolle.

”Haluamme valottaa, mitä nämä esineet saamelaisille merkitsevät. Materiaalisella kulttuurilla on suuri merkitys saamelaisessa kulttuurissa, eikä se ole koskaan pelkästään materiaalista, vaan siihen kuuluu aina myös immateriaalinen merkitys, kuten sananlaskut, arvoitukset, kertomukset ja esivanhemmilta peritty tieto ja taito. Tavoitteena on saada lisättyä ymmärrystä siitä, mikä merkitys näillä museoihin haudatuilla esineillä voi olla alkuperäiskansoille ja tässä tapauksessa nimenomaan saamelaisille. Toisin sanoen kuinka esinekokoelma, joka makaa kuolleena museon kellarissa, herää eloon ja on osa elävää kulttuuria, kun saamelaiset käsityöläiset pääsevät tutkimaan esineitä omalla tavallaan,” Nylander kuvaa.

Saamelaisen perinteen tuhoutuminen ja saksalaisten vastuu

Tutkimusprojektin painopiste on saamelaisesineiden kokoelmassa, mutta tutkimusta ei voi tehdä ilman, että käsiteltäisiin saamelaisiin kohdistunutta kolonialismia. Saamelaisia syrjittiin ja marginalisoitiin 1500-luvulta lähtien. Papit ja lähetyssaarnaajat pakottivat saamelaisia luopumaan vanhoista uskomuksistaan ja kääntymään kristinuskoon 1600–1700-luvuilla, mutta samaan aikaan heidän kulttuuriperintöään kerättiin eurooppalaisiin museoihin.

Puhuttaessa saamelaisten materiaalisen perinteen ja kulttuuriperinteen tuhoutumisesta, on myös puhuttava saksalaisten vastuusta. Saksalaiset joukot joutuivat syksyllä 1944 – sen jälkeen kun Saksan ja Suomen välinen aseveljeys oli päättynyt ja entisistä aseveljistä oli tullut vihollisia – peräytymään Suomesta Norjaan. Peräytyessään he jättivät jälkeensä valtavat tuhot Saamenmaalla. Lukuisat saamelaiset jouduttiin evakuoimaan kodeistaan, osa saamelaisista pakeni myös Kuolan niemimaalle, joka rauhansopimuksessa jäi Neuvostoliitolle. Myös tätä puolta tematisoidaan tutkimusprojektissa.

”Tutkimushankkeessa ei ole kyse pelkästään siitä, mistä Euroopan kulttuurien museon kokoelman esineet ovat peräisin, vaan haluamme valottaa myös sitä tosiseikkaa, että suurin osa Lapin ja Ruijan materiaalisesta kulttuurista tuhottiin saksalaisten joukkojen toimesta.”