Museoliiton vuosisata

”On muistettava, että myös menneet tulevaisuudet olivat avoimia”, historiantutkija Jorma Kalela on kirjoittanut. Tanskalainen filosofi Søren Kierkegaard on ilmaissut saman ajatuksen runollisemmin: elämä voidaan ymmärtää vain taaksepäin, mutta se on elettävä eteenpäin.

Kun Museoliitto perustettiin, taustalla oli edellisen vuosisadan aikana tapahtunut monimuotoinen kehitys, jota Museoliiton ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittu arkeologi ja kansanedustaja Julius Ailio luonnehti vuonna 1932: ”Varsinkin vanhimpain museoiden synty ja nopea kasvu on suorastaan ilmiömäinen ajankuva, jota on katsottava edellisen vuosisadan mullistavan teknillisen, yhteiskunnallisen ja kulttuurikehityksen muodostamaa taustaa vasten.” Tässä Ailio oli oikeassa.

Suomalainen yhteiskunta oli mennyt 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla eteenpäin täysin purjein ja vieläpä tavalla, joka suosi museoiden kehitystä ja antoi niille uutta, merkittävää painoarvoa. Yhteiskunnalliset, taloudelliset ja poliittiset murrokset ja reformit merkitsivät julkisuuden ja yleisen mielipiteen murrosta. Toisaalta samaan aikaan virisi suomalaisten menneisyyteen kohdistunut tieteellinen kiinnostus, jota väritti vahva kansallisromanttinen innostus. Muun Euroopan tavoin museon idea läpäisi myös suomalaisen yhteiskunnan. Museo nähtiin samalla ennen muuta kansansivistyksen ja valistuksen ihanteiden kautta.

Perustamisestaan lähtien vuonna 1923 Museoliitto toimi etenkin maaseudun museoiden apuna. Liiton tehtäväkenttää voi luonnehtia kahtalaiseksi. Sen tärkeimpiin tehtäviin kuului avustusten jakaminen museoille sekä museoiden työn varsin yksityiskohtainen ohjaaminen eräänlaisella kädestä pitäen -periaatteella. Resurssien rajallisuudesta kertoo, että Museoliitto sai ensimmäisen täysipäiväisen työntekijänsä, museoneuvojan, vuonna 1946 – siis reilut parikymmentä vuotta liiton perustamisen jälkeen. Varsinaisia museoammattilaisia oli Suomessa edelleen sotien jälkeen vielä hyvin vähän, joten museoneuvoja matkusti ympäri maata avustamassa esimerkiksi näyttelyiden laatimisessa ja ylipäätään perusasioissa. Niinpä Museoliiton ensimmäiseksi museoneuvojaksi tullut maisteri Hulda Kontturi vierailikin esimerkiksi ensimmäisenä työvuonaan peräti 27 paikkakunnalla yhteensä 123 päivän verran.

Museoneuvojan työnsarka kuvaa laajemminkin Museoliiton roolin muuttumista sadan vuoden aikana. Kuten museohistoriaa laajasti tutkineet Susanna Pettersson ja Pauliina Kinanen ovat todenneet, museoprofessio on kehittynyt sadassa vuodessa siten, että akateemisesta konossööristä on tullut kulttuurituotannon erityisosaaja. Muodonmuutos ei ole voinut olla vaikuttamatta Museoliittoon. Kun museoala alkoi ammatillistua ja samalla kasvaa ja monipuolistua vauhdilla 1960- ja 1970-luvuilta lähtien, myös Museoliiton rooli muuttui. Siitä tuli nopeassa ajassa moderni edunvalvontajärjestö. Ajan leimallisiin piirteisiin kuului järjestön osaavan henkilökunnan voimakas kasvu sekä keskittyminen koko museoalalle keskeisiin asioihin, kuten museoiden valtionapulakiin.

Kuopion Museopäivien osallistujia vuonna 1938. Osallistujien joukossa olivat Irja Sahlberg ja Nils Cleve. Kuva: Museovirasto / Kansatieteen kuvakokoelma.

Museoliiton ja samoin koko museoalan viimeistä 25 vuotta on värittänyt selkeä murroskausi. Kun Museoliitto teki analyysin museoiden toimintaympäristön muutoksista vuosina 2015–2020 ja laati sen pohjalta liiton uuden strategian, todettiin kummankin alussa, että museoiden toimintaympäristö oli muuttumassa nopeammin kuin vuosikymmeniin. Keskeisinä muutoksina olivat talous- ja tehokkuusajattelun korostuminen sekä digitalisaation tuomat mullistukset. Samalla on tultu erään kehityskulun päätökseen. Sivistyneistön museoharrastuksesta, alun perin Muinaistieteellisen toimikunnan apukädeksi perustetusta Museoliitosta muodostui 2010-luvun aikana Museoliitto-konserni, johon kuuluu kolme eri organisaatiota: Suomen museoliitto ry, FMA Creations oy ja Yhteinen Perintö oy.

Näin suuret muutokset antavat aihetta pohtia, missä suhteessa Museoliiton vaikutus ja merkitys suomalaisella museokentällä ovat muuttuneet. Kun kulunutta sataa vuotta katsoo kokonaisuutena, Museoliittoa voidaan hyvällä syyllä pitää alan uranuurtajana. Yksittäisinä esimerkkeinä voidaan mainita museoiden valtionosuuslain voimaantulo miltei kolmen vuosikymmenen ponnisteluiden tuloksena, museologian vakiinnuttaminen yliopistolliseksi oppiaineeksi ja Museokortin lanseeraaminen.

Museoliiton ensimmäisenä puheenjohtajana toiminut Julius Ailio tallensi Markkulan talon väen ryhmäkuvaan vuonna 1907. Kuva: Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma.

Museoliitto alkoi edistää museologista osaamista jo 1960-luvulta lähtien, ja sovellettua museologiaa käsiteltiin vuosikymmenen aikana pääasiassa vain Museoliiton ja eräiden maakuntamuseoiden yhteisesti järjestämillä kursseilla ja neuvottelupäivillä. Suurena haaveena oli saada museologia omaksi yliopistolliseksi oppiaineekseen – vaikka museoalan ulkopuolisesta saattaa tuntua kummeksuttavaltakin, tätä ei kaikissa piireissä pidetty suotavana. Asiassa onnistuttiin lopulta 1980-luvun alkupuolella. Keskeistä merkitystä oli sillä, että Museoliitto suunnitteli Turun yliopiston kulttuurien tutkimuslaitoksen ehdotuksesta laajuudeltaan approbaturtasoisen yliopistollisen arvosanan museologiassa. Tarkoituksena oli, että liitto määrittäisi uuden oppiaineen oppisisällöt sellaisiksi, että ne voitaisiin hyväksyä koko maassa. Lopullisesti museologiasta tuli yliopistollinen oppiaine Suomessa, kun approbaturopetus alkoi Jyväskylän yliopistossa lukuvuonna 1983–1984 ja seuraavana lukuvuonna myös Turun yliopistossa. Opetus oli sisällöltään Museoliiton työryhmän ehdotuksen mukainen.

Museoiden valtionapulaki taas liittyi 1960-luvulle ajoittuneeseen hyvinvointivaltion projektiin, jonka eräänä osana kulttuuria alettiin tukea lainsäädännöllisin toimin. Valtionosuuksilla oli tässä avainrooli, ja ensimmäisenä uuden lainsäädännön hedelmistä pääsivät nauttimaan yleiset kirjastot vuonna 1962. Museot kuitenkin muodostivat kulttuuritoimesta vain pienen osan, joten Museoliitolla oli kova työnsarka saada myös museoalan lainsäädäntöä uudistettua. Se olikin Museoliiton ensisijainen ja koko museokenttää koskeva tavoite 1960-luvun alusta aina 1980-luvun lopulle saakka, jolloin valtionapulaki lopulta astui voimaan. Sen merkitys, samoin kuin muutamaa vuotta myöhemmin voimaan astuneen museolain, merkitys oli kahtalainen. Se takasi museoille rahoitusta, mutta samalla se oli valtion symbolinen tunnustus museotyön yhteiskunnalliselle arvolle ja merkitykselle.

Mainitusta kolmikosta tuoreimmalla ponnistuksella, vuonna 2015 lanseeratulla Museokortilla on ollut monia jopa mullistavia vaikutuksia museokentälle. Se lienee Museoliiton aikaansaannoksista suurelle yleisölle tunnetuin. Tietyssä mielessä Museokortista on kuluneen vajaan kymmenen vuoden aikana muodostunut museoalan tunnetuin ja kaikkia museoita edustava brändi. Museokortin konkreettisena vaikutuksena on ollut, että se on muuttanut museoiden käyttökulttuuria. Punnittujen museovierailujen rinnalle ovat tulleet lyhyemmät ja spontaanimmat piipahdukset. Lisäksi Museokortti on suuresti lisännyt museovierailujen määrää. Kun asiaa tarkasteltiin 2010-luvun lopulla, sitä pidettiin museoiden kasvaneiden näyttelytulojen ja kannattavuuden tärkeimpänä yksittäisenä tekijänä.

Suomen museoliiton puheenjohtaja professori Niilo Valonen puolisonsa kanssa tutustumassa Uudenkaupungin museoon heinäkuussa 1968. Kuva: Uudenkaupungin museo.

Viime kädessä moni asia palautuu siihen, että Museoliitto ei ole ollut tehdas, virasto tai säätiö, vaan liitto. Tämä on yleisesti ottaen mahdollistanut usein varsin varhaisen reagoinnin uusiin museaalisiin ajattelumalleihin. Innovatiivisuuden ilmentäjänä voidaan pitää esimerkiksi ”Museot eivät ole pölyisiä” -imagokampanjaa 1980-luvun puolivälissä. Kampanja voitti vuoden 1986 parhaan kampanjan palkinnon Suomen markkinointiliiton ja Markkinointijohdon ryhmän järjestämässä kilpailussa Idea 87 -tapahtumassa Espoossa. Markkinointikampanjointi oli vielä tuolloin aivan uutta museoalalla ja osin jakoikin mielipiteitä, mutta kampanjasta tuli lopulta menestys. Arvostelussa sen todettiin olleen ”älyllinen helmi raskaalla ammattimaisella poljennolla jyräävien kampanjakokonaisuuksien keskellä”. Tuomaristo katsoi kampanjan myös onnistuneen muuttamaan mainonnan ideaa museoväelle eli toimineen ” alueella, jolla ei uskoisi mainonnan toimivan”.

Ehkä parhaana esimerkkinä ajan henkeen tarttumisesta museoalaa mullistaneiden internetin ja digitalisaation osalta voidaan mainita marraskuussa 1993 avattu sähköinen Tietopankki, johon saattoi ottaa yhteyttä modeemin välityksellä. Sen eräänä piirteenä oli keskustelualue, jonka tehtävä oli kutakuinkin saman kuin myöhemmin verkkosivujen keskustelupalstojen. Uutuudenviehätyksestä kertovat paljon museonjohtaja Yrjö Nurkkalan sanat Museossa vuonna 1995. Nurkkala kuvaili, että sähköpostin kautta saattoi tuntea vierailevansa liitolla ”lähes reaaliajassa ilman matkustamisen vaivoja ja sopimatta käynneistä etukäteen. Kunnalliselle keski-ikäiselle virkamiehelle tämä oli mieleenpainuvimpia elämyksiä viime talvelta.” Tietopankki olikin aikaansa edellä siinä määrin, että se ei saanut niin paljon suosiota kuin toivottiin. Ihmisillä ei yksinkertaisesti ollut käytössään modeemilinjoja oman koneensa tai työpaikkansa yhteydessä.

Muinaistieteellinen retkikunta Laitilan Untamalassa. Kuva: Uudenkaupungin museo.

Museoliiton merkitystä myös kotimaisella kentällä kirkastaa liiton kansainvälistymiskehitys. Sihteeri Nils Cleve tiivisti silloisia tunnelmia vuoden 1932 vuosikokouksen laajassa esitelmässään: ”Otamme vaan oppia muualta; sellainen ei ole häpeällistä; etsimme parasta ja teemme sen mukaan.” Museoliiton voimakas kehitys etenkin 1960- ja 1970-luvuilta näkyi jo 1980-luvun alussa. Museoliiton organisaation uudistamista pohti tuolloin työryhmä, joka tutustui työnsä aluksi muiden Pohjoismaiden vastaavien järjestöjen organisaatiomalleihin. Se joutui kuitenkin toteamaan, että niistä ei ollut otettavissa suoranaisia esikuvia liiton organisaation uudistamiselle pääasiassa siksi, että niiden toiminta oli paljon suppeampaa. Samoihin aikoihin Svenska museiföreningenin edustajat kävivätkin Museoliitossa hakemassa mallia oman järjestönsä kehittämiseen. Eräänlaisena huipentumana Museoliiton kansainvälistymiskehityksessä voidaan pitää Pakistanin, Namibian ja Venäjän museoliittojen kanssa vuosina 2013 ja 2016 solmittuja MoU (Memorandum of Understanding) -sopimuksia, joilla suomalaista museo-osaamista viedään kohdemaihin. Museoliitto on siten vuosisadassa kulkenut virikkeiden hankkimisesta kulttuurivientiin.

Kirjoitus perustuu Ville Eerolan 30.9. julkaistuun Museoliiton historiateokseen Sivistys, valistus, vaikuttaminen. Museoliiton vuosisata 1923–2023 (SKS). Teksti on alunperin julkaistu MUSEO-lehdessä 2/2023.