Museopuutarhojen vihreä kulttuuriperintö

Helsingin kaupunginmuseo järjesti syksyllä 2021 yhteistyössä Länsi-Uudenmaan museon, Porvoon museon ja Ainolan kanssa Helsingin kaupungintalolla suuren suosion saaneen Uudenmaan museopuutarhat -seminaarin. Kiinnostus museopuutarhatyötä kohtaan oli kipinöivää ja ajatus jonkinlaisesta jatkosta seminaarille jäi kytemään. Tarve kokemusten kokoamiseen, tiedon ja taidon näkyväksi tekemiseen oli ilmeinen.

Keski-Uudenmaan alueellisena vastuumuseona toimivassa Helsingin kaupunginmuseossa syntyi idea koota julkaisu seminaarin annista syksyllä 2022. Katri Lennon, Jere Jäppisen ja Julia Donnerin toimittama Ulkona museossa – Museon pihan ja puutarhan monet mahdollisuudet -julkaisu ilmestyi keväällä 2023.

Ulkona museossa - Museon pihan ja puutarhan monet mahdollisuudet -kirja on luettavissa verkkojulkaisuna.

Vihreän kulttuurinperinnön merkitys on tunnistettu ja tunnustettu niin kansainvälisellä kuin valtiollisella tasolla. Firenzen sopimuksen (ICOMOS – IFLA 1981) 25. artikla sopii hyvin museoiden pihoilla ja puutarhoissa tehtävän työn perusteluksi:

''Mielenkiintoa historiallisia puutarhoja kohtaan tulee herättää kaikella mahdollisella toiminnalla, jolla voidaan painottaa historiallisten puutarhojen merkittävyyttä osana kulttuuriperintöämme sekä parantaa niiden tuntemusta ja lisätä niille kuuluvaa arvostusta.''

Tiedon ja taitojen välittäminen on museoille luonteva tehtävä, jota vahvistaa vuonna 2023 valmistunut valtioneuvoston asettama ja opetus- ja kulttuuriministeriön valmistelema kulttuuriperintöstrategia. Strategian tavoitteet sopivat ohjaamaan myös museopuutarhatyötä, koska sen tarkoituksena on vahvistaa moninaisen kulttuuriperinnön merkitystä yhteiskunnan voimavarana ja pääomana. Vihreään kulttuuriperintöön liittyvät tiedot ja taidot vauhdittavat osaltaan esimerkiksi siirtymistä kohti kestävämpää elämäntapaa.

Käytännössä museopuutarhatyöhön liittyvää tietoa on saatavilla kuitenkin vähän. Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus toteutti vuosina 2009–2013 hankkeen, jonka tulokset julkaistiin Museopuutarha, perustaminen ja hoito -raportissa vuonna 2014.

Hankkeen tavoitteena oli kiinnittää museoiden huomio vihreään kulttuuriperintöön ja lisätä kiinnostusta perinnekasveihin, niiden vaalimiseen ja dokumentointiin. Kestävät ja historiallisesti kiinnostavat kasvit nostettiin esiin arvokkaana osana yhteistä kulttuuriperintöämme. Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksen projekti saattoi olla ensimmäinen maassamme, jossa ajatusta museopuutarhoista määriteltiin ja pohdittiin.

Hankkeen myötä Turun yliopiston museologian sivuainekokonaisuuteen syntyi erikoistumismahdollisuus historiallisiin puutarhoihin. Opintoihin kuuluu nykyisin viiden opintopisteen mittainen museologian puutarhakurssi, jonka vaihtuvat sisällöt liittyvät suomalaiseen puutarhahistoriaan. Puutarha-alan koulutukseen perinnepuutarhojen hoito ei kuulu satunnaisia kursseja lukuun ottamatta.

Museoiden tehtävänä on vaalia ja pitää esillä sekä kertoa asioista, jotka tukevat yhteisöllistä muistamista. Niillä on runsaasti sekä teoreettista että käytännön tietotaitoa esineiden, taideteosten ja rakennusten liittyen. Elävät materiaalit, kuten kasvit, edellyttävät kuitenkin aivan toisenlaista ammattitaitoa kuin esimerkiksi esine- tai taidekokoelmasta huolehtiminen. Käytännön museotyössä museon pihan tai puutarhan istutusten hoito on monessa museokohteessa ollut asiasta innostuneen henkilön harrastuneisuuden varassa, eikä kasveja yleisesti ole luetteloitu osaksi museoiden kokoelmia.

Mikä museopuutarha?

Ulkona museossa – Museon pihan ja puutarhan monet mahdollisuudet -julkaisun perusteella voi sanoa, että museopuutarhoja on yhtä monenlaisia kuin museoitakin. Termin alle mahtuu kohteita kotiseutumuseoista kotimuseoihin, kasvitieteellisistä puutarhoista tiedepuiston piha-alueeseen.

Joukkoon mahtuu myös historiallisia puutarhakohteita ja pihoja, joita vasta kehitetään yleisötyön tarpeisiin. Museopuutarhana voi pitää vaikka aivan vastaperustettua perinnekasvien säilyttämiseen ja esittelyyn omistettua puutarhaa, paikallishistorian kannalta merkittävä pihaa tai yhteisöllistä viljelmää. Omistajatahot vaihtelevat kunnista kaupunkeihin ja yksityisiin yhteisöihin. Ylläpito järjestetään milloin vapaaehtoisten, palkattujen työntekijöiden tai ostopalveluilla. Resursseja museon puutarhan, istutusten tai pihan hoitamiseen on harvoin riittävästi.

Museopuutarhatyö alkaa puutarhan ominaispiirteiden ja arvojen tunnistamisesta. Mikä juuri tässä kohteessa on olennaista? Mitä siitä tiedetään ja mihin tiedot perustuvat? Mitä tulee vaalia ja säilyttää? Mikä on puutarhan identiteetin kannalta merkittävää - sommitelma, kasvillisuus, tilat, topografia, näkymät vai toiminta? Entä puutarhan koetut ja yhteisölliset arvot – tavat, perinteet ja uskomukset? Puutarhaan liittyvien koettujen arvojen ja yhteisöllisten merkitysten tunnistaminen aivan yhtä tärkeää kuin puutarhojen fyysisten ominaispiirteiden säilyttäminen.

Museopuutarhatyötä erilaisissa muodoissaan yhdistää halu tehdä museota ympäröivästä pihasta merkityksellinen. Museon piha tai puutarha mahdollistavat paljon sellaista toimintaa, joka museon sisätiloissa ei ole mahdollista. Työn tarkoituksena on nostaa esille puutarhakulttuuria, perinnekasveja ja antaa kasveille ääni, paikalle tarina ja merkitys. Keskiöön voi nousta museoon liittyvä henkilöhistoria – puutarhan tekijä – tai vaikkapa vanhat työtavat. Tai ehkä puutarhassa ja pihalla tehdään tätä kaikkea - yhteistä kaikille museopuutarhoille on kuitenkin se, että niissä kasvit ja puutarhan rakenteet nähdään keskeisenä osana museon toimintaa ja joissain tapauksissa myös kokoelmia.

Arkkitehtuurimuseon järjestämät nuorten kesäkoulut hyödynsivät Alusta-paviljongin tilaa. Kuva: Anni Koponen, Arkkitehtuurimuseo ja Designmuseo.

Pääosassa perinnekasvit

Muutos ja kerroksellisuus ovat olennainen osa mitä tahansa puutarhaa, oikeastaan puutarhan ydin ja suurin viehätys. Esinekokoelmien hoidossa taistellaan ajan hammasta vastaan ja museon sisätilojen olosuhteita säädellään tarkasti. Puutarha ei ole kuitenkaan kuva tai esine, joka voitaisiin säilyttää muuttumattomana. Puutarhojen olennaisena osana on aikaulottuvuus: niitä muovanneet eri rakentamisvaiheet ja kasvillisuuden dynamiikka ‒ kasvu, ikääntyminen ja uudistuminen. Vuoden kierto on armollinenkin, kun uuden kasvukauden alkaessa saa ainakin osin aloittaa työn alusta.

Museopuutarhuri joutuu myös pohtimaan ja ennakoimaan puutarhan tulevaisuutta: mitä tehdä esimerkiksi, kun puusto ikääntyy, kuusiaita harsuuntuu tai kasvillisuuden elinolosuhteet muuttuvat dramaattisesti? Esimerkit osoittavat, että museopuutarhoissa näihin kasveihin liittyviä kysymyksiä on ratkottu monin eri tavoin.

Porvoossa sijaitsevan Runebergin kodin puutarha on esimerkki kohteesta, jonka kasveista on säilynyt paljon tietoa. Nykyisin puutarhassa kasvavien kasvien alkuperäisyyttä ei kuitenkaan ole voitu varmistaa, kun muutoksia, korjauksia toimenpiteitä on tehty puutarhassa museon historian aikana paljon. Mutta kun tiedetään, mitä puutarhassa on eri aikoina kasvanut, kasveja voidaan palauttaa sinne luotettavaan lähdetietoon perustuen.

Myös Järvenpäässä sijaitsevan taidemaalari Eero Järnefeltin ja hänen perheensä kodin Suvirannan puutarhan kasvivalikoimasta tiedetään paljon, mutta alkuperäisten kasvien palauttaminen entisille kasvupaikoilleen ei enää ole mielekästä, sillä puutarhan kasvuolosuhteet ovat muuttuneet vuosikymmenten aikana täysin. Alun perin avoimesta rantakunnaasta on kasvanut varjoisa, suurten tammien suojaama, rehevä puutarha.

Alkuperäisyyden tavoittelun sijaan ajanmukaisuuteen pyrkiminen on monessa museopuutarhassa hyväksi koettu ratkaisu. Lohjan vanhassa pappilassa toimivan museon puutarhan kasvillisuuden alkuperää tai puutarhan vaiheita olla pystytty selvittämään tarkalleen, mutta merkkejä eri aikakausien istutuksista on säilynyt. Museon puutarhasta suunnitellaan Lohjan seudun perinnekasvien kokoelmaa eli sinne kerätään paikallisesti tyypillisiä vanhoja perinnekasveja.

Kuva: Niclas Warius, Järvenpään taidemuseo.

Glimsin talomuseossa on kiinnitetty huomio myös museokasvien varmuuskokoelmiin, eli vain museon tiedossa oleviin harvinaisten kasvien “turvakoteihin”. Puutarhakuumeen varjopuolena ovat varkaudet, kun kävijät eivät hahmota kasvien, siementen tai siemenkotien asemaa museon kokoelmissa.

Kerroksellisuuden korostaminen voi olla puutarhan lähtökohta, kuten Håkansbölen kartanon puistossa. Kartanon historia ulottuu 1500-luvulle, ja puutarhaa on rakennettu ja suunniteltu useaan otteeseen kartanon monisatavuotisen historian aikana. Kartanopuiston tuoreessa restauroinnissa korostettiin Helsingin kaupunginpuutarhurina toimineen Svante Olssonin 1900-luvun alussa laatimaa suunnitelmaa, muita ajanjaksoja väheksymättä.

Puutarhassa ja piha näyttämöinä

Aiemmin museoissa korostuivat näyttelyt, joita oli tarkoitus tutkia hiljaa ja hartaasti. Viime vuosikymmeninä museoihin on tuotettu yhä runsaammin toiminnallisia elementtejä niin itse näyttelyihin kuin erilaisina tapahtumina.

Sama pätee museopuutarhoihinkin: puutarhat ovat kautta historiansa ollut tapahtumapaikkoja ja ne ovat oivallinen tila nykyisyyden ja menneisyyden välisille kohtaamisille.Museon toimintamahdollisuudet laajenevat, kun mennään ulos ja ulkoilma sinänsä - ilman puutarhamiljöötäkin - on jo osa elämystä, oli tapahtuman sisältö miltei mikä tahansa.

Osa museopuutarhoissa järjestettävistä tapahtumista on museopedagogiaan kytkeytyvää toimintaa, kuten erilaiset opastukset, työpajat ja vaikkapa taimimarkkinat, osa taas perustuu elämyksellisyyteen. Opastukset, piknikit, elokuvaesitykset ja muut tapahtumat houkuttelevat myös paikalle uudenlaisia yleisöjä.Museoiden puutarhoissa ja pihoilla järjestetyissä tapahtumissa korostuvat erityisesti aineettoman kulttuuriperinnön välittäminen sekä yhteiset elämykset ja jaetut kokemukset.

Yhdessä tehty museopuutarha

Yhdessä tekeminen ja asiantuntijuuden jakaminen ovat museotoiminnan luonnollinen perusta. Harvan museon henkilökuntaan kuuluu päätoiminen ammattipuutarhuri, jolloin museopuutarhan tai -pihan hoito on järjestettävä jollain muulla tavalla, ostopalveluina tai vapaaehtoisvoimin.

Vapaaehtoistoiminta on pienin voimavaroin toimiville museoille mahdollisuus, mutta myös haaste.Työn koordinointi vaatii aikaa ja voimavaroja ja hoitotoimien ja tekijöiden yhteensovittamiseen tarvitaan tietoa ja taitoja sekä aimo annos neuvokkuutta. Puutarhan ja pihan hoito on pitkäjänteistä toimintaa, jonka jatkuvuus on varmistettava. Lisäksi on huolehdittava sekä työn tekijöiden että museokävijöiden turvallisuudesta.

Humalan sadonkorjuuta Glimsissä vapaaehtoisten avulla. Kuva: Karoliina Salmelainen, KAMU Espoo.

Maisema-arkkitehti Hilja Léman on kehittänyt diplomityössään mallin, jossa Sepänmäen käsityöläismuseon piha-alueiden hoito on ehdotettu jaettavaksi kunnan, kyläyhdistyksen tai paikallisen seuran, yritysten ja vapaaehtoisten kesken.

Fiskarsin museossa vapaaehtoisia ovat niin hevoset, lampaat, ankat kuin ihmisetkin. Kaikille toimijoille on laadittu selkeät pelisäännöt, jotka on kirjattu “museopuutarhan huoneentauluksi”. Glimsin talomuseolla yhteistyötä on tehty monen toimijan kesken, kokeilevalla ja kysyvällä asenteella. Vallilan siirtolapuutarhamuseo on perustettu talkoovoimin. Vapaaehtoistoiminnan onnistuminen vaatii kuitenkin ohjausta ja vankan taustatuen, ja on pohdittava mitä tehdään, jos talkoointo hiipuu?

Puutarha tulevaisuuden laboratoriona

Sanan puutarha – garden – gärten etymologia viittaa aidattuun alueeseen, suojaan ja turvaan. Mielikuvissamme puutarha on usein runsas ja rehevä, hyötyä ja huvia, kauneutta pursuava keidas.

Ulkona museossa – Museon pihan ja puutarhan monet mahdollisuudet haastaa lukijan pohtimaan, mihin kaikkeen puutarha taipuu tänään - ja tulevaisuuden museoissa. Samalla kun museopuutarhassa vaalitaan mennyttä, on katse suunnattava tulevaisuuteen. Museoilta toivotaan aktiivista osallistumista yhteiskunnalliseen keskusteluun. Aikamme suuri haaste, ilmastonmuutos, sysää ajattelemaan puutarhaakin uudella tavalla. Museopuutarhat voivat toimia tässä suunnannäyttäjinä. Ne mahdollistavat niin omavaraisuudesta ja vanhoista työtavoista kertomisen kuin monilajiset kohtaamiset, ekologiset kokeilut ja moniaistiset elämykset.