Dynaaminen museo kartuttaa tulevaisuusperintöä

Kun muutamia vuosia sitten aloimme kehittää Suomen Metsämuseo Luston toimintaa, lähdimme liikkelle strategiasta ja sidosryhmistä. Vaikka metsätoimijoiden verkostot olivat aina olleet lähellä museota, erityisen suunnitelmallista sidosryhmätyötä emme olleet aiemmin tehneet.

Aluksi pyysimme sidosryhmiltämme näkemyksiä museon kehittämiseen. Eräs haastateltu vastasi: ”Olisi hienoa, jos voisitte yhdistää museotoimintaanne tulevaisuusajattelua”. Strategiassamme päädyimme haastattelukierroksen jälkeen korostamaan ennen kaikkea vaikuttavuutta ja asiantuntijuutta, mutta mieleeni jäi myös toisen haastatellun kysymys: ”Mihin te oikeastaan haluatte vaikuttaa?”

Luston malli

Metsä on yhteiskunnassa monimuotoinen ja haasteellinen kenttä, myös museolle. Metsiin liittyy runsaasti ristikkäisiä tavoitteita ja nopeasti polemisoituvia asioita. Museoetiikan ohjeistus toiminnasta museon yhteisöjen kanssa ei yllä tällaisiin tilanteisiin asti.

Vaikuttavuuden tarpeen kohdistimme kuitenkin nimenomaan ymmärryksen lisäämiseen, keskustelun tukemiseen ja metsiin liittyvien tavoitteiden yhteensovittamiseen. Lustosta oli juuri tullut kansallisen metsäneuvoston jäsen ja pääsimme osallistumaan kansallisen metsästrategian päivittämiseen, mikä auttoi meitä ymmärtämään sidosryhmiämme paljon syvällisemmin. Aloimme myös rakentaa laajempaa näkemystämme museon sidosryhmätyöstä, joka julkaistiin Luston mallina.

Työkaluina käsitteet

Työkaluiksemme vaikuttavuustyöhön kasasimme joukon meille tärkeitä käsitteitä. Määrittelimme metsäkulttuurin, metsäsuhteen ja metsähistorian. Metsäsuhteen kautta tartuimme aktiivisesti elävän perinnön työhön, ja saimme metsäsuhteen Unescon aineettoman kulttuuriperinnön suojelusopimuksen toimeenpanoon liittyvään elävän perinnön kansalliseen luetteloon.

Sidosryhmän edustajalta tullut toive tulevaisuusajattelusta ei jättänyt sekään rauhaan, joten etsiydyimme keskusteluun tulevaisuudentutkijan kanssa. Koska metsäalan kestävyyskeskustelussa kulttuurista näkökulmaa ei juuri käsitelty, päädyimme kansallisen metsästrategian hankkeena työstämään metsäkulttuurisen kestävyyden käsitettä yhdessä metsätoimijoiden kanssa. Museona meillä oli siihen osaamista ja annettavaa.

Uusi ajattelutapa

Metsäsuhde elävänä perintönä, tulevaisuusajattelu ja kulttuurinen kestävyys ovat muuttaneet käsitykseni museotyöstä perustavanlaatuisella tavalla. Ne ovat muuttaneet myös museoni kulkusuunnan. Kun aiemmin kuljimme katse menneisyydessä, selkä edellä tulevaisuuteen, olemme nyt siirtyneet tähyämään suoraan tulevaisuuteen, menneisyys tiiviisti taustapeilissä. Siitä suunnanmuutoksesta olikin enää lyhyt askel vielä pidemmälle.

Uudelle askeleelle on myös suuri tarve, sillä ennen kaikkea ilmastonmuutos ja luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen, jotka Suomessa kiinnittyvät erityisesti metsiin, mutta myös monet muut yhteiskunnan viheliäiset ongelmat pakottavat meidät kaikki miettimään uudelleen tapaamme olla ja elää. Myös museot ovat alkaneet miettiä, mikä rooli niillä voisi olla maailmanparannuksessa.

Museon supervoimat

Museolla on suuri määrä juuri sille ominaisia voimia ja kykyjä, joita voisi kulttuuriperinnön tallentamisen, tutkimisen, säilyttämisen ja saataville asettamisen lisäksi entistä tietoisemmin käyttää myös kestävämmän tulevaisuuden rakentamiseen.

Museoiden supervoimista tärkein on aika. Aikaulottuvuuden hahmottaminen auttaa museota ymmärtämään kulttuurista prosessia ja sen luovaa muutosvoimaa, joka muovaa maailmaamme ja pitää ihmiset ja yhteisöt jatkuvassa liikkeessä. Yhteiskunnan muisti -ilmaus on kaikille museoammattilaisille tuttu, mutta kyse ei kuitenkaan ole pelkästä muistamisesta, vaan kyvystä ymmärtää koko pitkää aikajatkumoa ja siihen sisältyvää muutosta. Tulevaisuus on vain saman aikajanan toinen pää.

Museoiden hallussa on muutoksen todistusvoima, joka perustuu autenttisuuteen: aitoihin objekteihin museokokoelmissamme. Sille on museologisessa kirjallisuudessa moniakin nimityksiä, kuten vaikka museologi Susan M. Pearcen aidon esineen mahti. Kokoelmien ja niiden kulttuuriperintötiedon avulla museoilla on rekonstruoimisen ja representoimisen taitoja: kyky restoratiiviseen nostalgiaan, menneen herättämiseen henkiin tai elämykselliseen esittämiseen.

Stuart Hallin mukaan ihmisen identiteetti rakentuu hänen oman tarinansa kohdatessa historian ja kulttuurin kertomukset. Museot ovat näiden kohtaamisten paikkoja, joten niillä on tärkeä rooli yksilöiden ja yhteisöjen identiteettien rakentajana.

Kertoessaan todellisia tarinoita paitsi meistä, myös toisista (inhimillisistä ja ei-inhimillisistä toimijoista), toisina aikoina ja toisissa olosuhteissa, museot synnyttävät empatiaa ja vähentävät jännitteitä yhteiskunnassa. Juuri empatiaa tarvitaan filosofi Timo Miettisen mukaan, jotta laaja sivistys voi toteutua: tiedollisen sivistyksen lisäksi on olemassa empatian mahdollistamaa eettistä sivistystä, jolla edistetään esimerkiksi oikeudenmukaisuuden ja kestävyyden toteutumista, ja yhteiskunnallista sivistystä, jolla kykenemme vaikkapa rakentavaan yhteiskunnalliseen keskusteluun. Museot välittävät tietoa ja ovat monimuotoisen oppimisen paikkoja, mutta niillä on mahdollisuus tukea myös eettisen ja yhteiskunnallisen sivistyksen arvoja.

Kun ihmiskunnan täytyy lähitulevaisuudessa ratkaista kysymys kokonaiskestävyydestä, eivät museot voi olla näiden talkoiden ulkopuolella. Tarvitaan kulttuurin tavoitteellista transformaatiota kohti kestävämpää maailmaa. Sen yhtenä mahdollistajana voivat olla juuri Suomen lukuisat museot, jotka toimivat lähellä yhteisöjään ja sidosryhmiään. Museoiden kyky mahdollistaa erilaisten ihmisten ja tahojen osallisuutta ja yhteistoimintaa mahdollistaa laajan vaikuttavuuden: meidän on helppo lähestyä ja kutsua koolle lähes keitä tahansa – tai aivan kaikkia.

Museokonseptin uudelleenmuotoilu

Museokonseptille muutos on ajatuksen tasolla suuri: olemme tottuneet tarkkailemaan ja dokumentoimaan yhteiskuntaa ja kulttuuria, tutkimaan ja kertomaan, miten asiat menivät. Olemme keskittyneet aikajanan alkupäähän, menneisyyteen, ja nähneet nykyisyyden lähinnä huomisen menneisyytenä. Kulttuuriperinnöllä on ollut ennen kaikkea itseisarvoa ja ajatus vaalimisesta ja säilyttämisestä on ollut voimakas. Kulttuuri on näyttäytynyt ennen kaikkea rakenteena.

Nyt haltuun tulisi ottaa koko aikajana. Kulttuurin tarkkailun sijaan museoiden tulisi yhdessä ihmisten, yhteisöjen ja sidosryhmien kanssa pyrkiä tavoitteellisesti ohjaamaan kulttuurisen prosessin kulkua kohti kestävyyttä. Elävän perinnön työ pakottaa museot pohtimaan, mitä oikeastaan säilytämme, sillä kulttuurin voi säilyttää elinvoimaisena vain tukemalla sen muutosvoimaa.

Museoissa on totuttu sanomaan, että museokokoelmat ovat museotoiminnan perusta. Dynaamisen museon keskiössä ovat kuitenkin ihmiset: teemme museotyötä saadaksemme aikaan vaikutuksia ihmisissä. Meidän tulee kuitenkin edelleen tallentaa, tutkia ja säilyttää kulttuurin ilmauksia, sillä kokoelmat ovat museossa jatkossakin olennaisia. Vain niiden avulla pääsemme operoimaan vaikuttavasti aikaulottuvuudella ja muodostamaan tulevaisuusperintöä.

Tulevaisuudentutkija Katriina Siivonen määrittelee tulevaisuusperinnön kulttuuriperinnöksi, jossa keskeistä ovat toimijuus ja kulttuurin muutosvoima, eivät kulttuurin aineelliset tai aineettomat ilmaukset yksinään. Museon tulee siis merkityksellistää keräämiään kokoelmia yhä uudelleen ja uusista näkökulmista yhdessä yhteisöjensä kanssa, jotta kokoelmat saavat kulttuurista transformaatiota tuottavan voiman tulevaisuusperintökokoelmina.

Näistä aineksista muodostuu uusi yhteiskunnallisesti vaikuttavampi museokonsepti, jota kutsun dynaamiseksi museoksi. Dynaaminen museo nähdään yhteiskunnassa siellä, missä kulttuurista ymmärrystä, aikaulottuvuutta ja muita museon supervoimia tarvitaan, ja siellä, missä ihmiset tietoineen, taitoineen, maailmankuvineen ja toiveineen kokoontuvat valmiina rakentamaan hyvää tulevaisuutta.