Koronakriisi teki näkyväksi museo-oppaiden ahdingon
Koronaviruksen aiheuttamat poikkeusolosuhteet ovat kohdelleet museo-oppaita ja museoiden avoinnapitohenkilökuntaa erityisen kovasti. Taide- ja kulttuurialan ammattijärjestön hallituksen jäsen Kersti Tainio nostaa näkökulmakirjoituksessaan esiin oppaiden työsopimuksiin liittyviä kipupisteitä, jotka ovat näkyneet erityisen selvästi tämän vuoden kriisissä.
Huoli nollatuntisopimuksilla työskentelevistä museo-oppaista ja avoinnapitohenkilökunnasta korostui Museoalan ammattiliiton julkaisemassa koronakyselyssä, kuten Katariina Mäkelä kirjoitti 30.6. MuseoProssa. Huoltaan eivät ilmaisseet ainoastaan oppaat itse, vaan myös kollegat.
Koronapandemia on kurittanut kulttuurialaa ennennäkemättömällä tavalla, ja museot ovat reagoineet akuuttiin kassavajeeseen ja kevään sulkuun muun muassa lomautuksilla. Lomautuksen piiriin kuuluminen on kuitenkin etuoikeus, jonka edellytyksenä on toistaiseksi voimassa oleva työsuhde (koronakriisissä myös määräaikainen). Vakituinen työsuhde turvaa työntekijöitä toki monissa muissakin elämäntilanteissa – ei pelkästään kriiseissä.
Nollatuntisopimuksissa riskin kantaa työntekijä
Museoissa työskennellään mitä erilaisimmilla sopimuksilla. Koronapandemia on konkreettisella tavalla osoittanut, miten haavoittuvassa asemassa enemmistö museo-oppaista on: he työskentelevät tyypillisesti nollatuntisopimuksilla (0–40 h / vko) tai muilla vaihtelevan työajan sopimuksilla, puitesopimuksilla tai toimeksiantosopimuksilla.
Vaihtelevan työajan sopimuksia perustellaan nimensä mukaisesti kausivaihteluilla ja ennakoimattomuudella, eli sillä, ettei työnantaja voi sitoutua työntekijöihin, koska heidän työnkuvansa mukaisten työtehtävien määrää ei pystytä etukäteen arvioimaan.
Opastuksia järjestetään toisin sanoen suoraan kysynnän mukaan. Kriisin mahdollisuus on näin ollen sisäänkirjoitettuna nollatuntisopimukseen ja sitä vastaaviin sopimuksiin, koska työt voivat loppua milloin tahansa. Se tarkoittaa samalla myös sitä, ettei nollatuntisopimuksella työskenteleviä museo-oppaita tarvitse lomauttaa, vaan työt voidaan yksinkertaisesti pudottaa nollaan tuntiin.
Koronakriisissä valtaosa oppaista sai palkkansa sovituista työvuoroista kahdelta viikolta töiden keskeytymisestä eteenpäin. Palkanmaksun loputtua kokonaan monet keikkatyöllä itsensä elättävät museo-oppaat jäivät kuitenkin tyhjän päälle ja pahimmassa tapauksessa nuolemaan näppejään myös ansiosidonnaista työttömyysturvaa hakiessaan. Tunnin mittaisista keikoista rakentuva työ ei useinkaan riitä täyttämään ansiosidonnaisen työttömyyspäivärahan työssäoloehtoa (18 h/vko), vaikka työntekijä olisi työttömyyskassan jäsen.
Työttömyysturvajärjestelmämme ei nykyisellään ylipäätään sovellu suojelemaan niin sanotun epätyypillisen työn tekijöitä – kasvavaa joukkoa, joilla ei ole toistaiseksi voimassa olevaa, kokoaikaista tai edes säännöllisesti osa-aikaista työsuhdetta. Juuri tähän prekaarien joukkoon museo-oppaat tällä hetkellä kuuluvat.
Ennakoimattomuus luo turvattomuuttta
Koronakriisi teki näkyväksi toisenkin museo-oppaiden toimeentulon ennakoimattomuuteen liittyvän epäkohdan. Museot pyrkivät luonnollisesti tarjoamaan asiakkailleen houkuttelevia palveluita. Asiakkaalla, eli tässä tapauksessa opastuksen ostajalla, on usein hyvä peruutusturva: hän voi perua varauksen lyhyellä varoitusajalla ja säästää rahansa.
Joustava peruutusturva asiakkaan suuntaan voi kuitenkin heijastua museo-oppaan työhön ylimääräisenä epävarmuustekijänä: sovittu keikka voi pahimmillaan peruuntua oppaalta lyhyellä, jopa yhden tai kahden vuorokauden varoitusajalla niin, että museo-opas menettää palkkansa kokonaan. Tällaiset äkkiperuutukset ovat myös normaalioloissa ylimääräinen ansionmenetyksen riski, jonka museo-opas kantaa henkilökohtaisesti.
Alkuvuoden koronauhan iskettyä päälle asiakkaat peruivat ymmärrettävistä syistä varauksiaan jo ennen kuin päätös museoiden sulkemisesta varmistui. Museo-oppaiden tulonmenetykset alkoivat siis jo ennen kuin muun henkilökunnan lomautukset tai korvaavien työtehtävien suunnittelu ja organisointi tulivat ajankohtaisiksi. Lisäksi hiljainen kesä aiempaa vuosia vähempine rekrytointeineen osui kevään sulun jälkeen osin samoihin ihmisiin, sillä oppaina työskentelee paljon opiskelijoita. Tämän näkökulman Museoalan ammattiliitto nosti esiin kannanotossaan viime kesäkuussa.
Koronapandemia on jo nyt opettanut meille kaikille paljon. Yksi tärkeistä opeista ovat keikkatyötä tekevien oikeudet maamme museoissa. Kestävien ratkaisujen löytäminen heidän asemansa turvaamiseksi ei ole mahdotonta, mutta se vaatii työtä. Enemmän kuin mitään muuta se vaatii kuitenkin yhteistä tahtoa.
