Mihin ja miten rahapelituotot pitäisi käyttää?

Rahapelaaminen aiheuttaa Suomessa monelle vakavaa riippuvuutta ja sen mukaisia ongelmia. Viime vuosina rahapelaaminen on myös tuottanut noin miljardi euroa käytettäväksi tieteen, taiteen, liikunnan, nuorisotyön sekä sosiaali- ja terveysjärjestöjen työn rahoittamiseen. Pekka Sauri nosti 17.10.2020 keskusteluun näiden kahden faktan välisen eettisen ristiriidan MTV uutisten kolumnissa ”Järjestöt ovat riippuvaisia rahapeliriippuvaisista – katkaistaan tämä kytkös nyt”.

Kuten kolumnin otsikko jo kertoo, Suomen museoliiton puheenjohtajanakin toimiva Sauri pitää tärkeänä, ettei rahapelivaroja tulevaisuudessa enää korvamerkittäisi edellä mainittuihin tarkoituksiin, vaan ne tilitettäisiin verotulojen kaltaisesti suoraan valtion budjettiin. Budjetista ne käytettäisiin valtion menoihin normaalin budjettivalmistelun jälkeen.

Käytännössä tämä tarkoittaisi, että veikkausvoittovaroja käytettäisiin nykyisten sosiaali- ja terveysministeriön, maa- ja metsätalousministeriön ja opetus- ja kulttuuriministeriön lisäksi, valtioneuvoston kanslian, ulkoministeriön, oikeusministeriön, sisäministeriön, valtionvarainministeriön, liikenne- ja viestintäministeriön, työ- ja elinkeinoministeriön, ympäristöministeriön ja puolustusministeriön toimialojen kuluihin sekä eduskunnan menoihin ja valtion velan hoitoon. Päätösvalta rahapelivaroista siirtyisi nykyisten edunsaajien toimialaministeriöiltä valtiovarainministeriölle. Uskoakseni valtionvarainministeriön suunnalta ei tältä osin olisi kriittisiä ääniä odotettavissa.

Korvamerkitsemisen puolesta

Veikkausvoittovarojen korvamerkitsemisestä luopuminen toisi Suomen rahapelijärjestelmään huomattavan muutoksen. Nykyisten edunsaajien oletus on, että tämän seurauksena valtion rahoitus vaarantuisi ja vähenisi. Näin ei välttämättä kävisi, mutta kilpailu rahoituksesta kiristyisi varmasti.

Museoalaa veikkausvoittovaroilla rahoitetaan vuonna 2020 noin 40 miljoonalla eurolla. Suurin yksittäinen erä eli 23 miljoonaa euroa käytetään 124 museon valtionosuuksiin. Myös Suomen museoliitto ry rahoittaa toimintaansa veikkausvoittovaroilla 280 000 eurolla, jolla katetaan noin 20% järjestön menoista.

Perinteisesti kulttuurin määrärahat eivät ole olleet niiden asioiden joukossa, joiden puolustamiseksi päättäjät olisivat olleet valmiita asettamaan alttiiksi oman poliittisen tulevaisuutensa. Tilanne on ollut päinvastainen. Kun julkinen talous on kiristynyt, kulttuurin menot ovat olleet leikkurissa ensimmäisten kuluryhmien joukossa.

Korvamerkinnän tärkeys alan rahoitustason ylläpidossa on konkretisoitunut käytännössä jokaisen lamakauden aikana. Erityisesti näin oli 1990-luvun alun vuosina. Museoalan selviämisessä viime vuosikymmenien pahimman laman yli, korvamerkityn rahoituksen lisäksi oli tärkeää, että valtionosuusrahoitus perustui museoiden henkilötyövuosiin.

Suomen museoliitto kannattaa nykyisen rahapelijärjestelmän säilyttämistä. Järjestelmän arvioidaan parhaiten turvaavan museotoiminnan toimintaedellytykset. Valtionosuusrahoituksen henkilötyövuosisidonnaisuus turvattiin tämän vuoden alussa voimaantulleessa uudessa Museolaissa.

Tarvitaan tutkimusta nykyisen rahapelijärjestelmän haitoista ja hyödyistä

Nykyinen rahapelijärjestelmän peruste on rahapeliongelmien ehkäiseminen, vaikkakin siinä onnistuminen on perustellusti kyseenalaistettu. Toivottavaa on, että tämän tavoitteen toteuttamiseksi viime aikoina tehdyt toimet ja päätökset tuovat parannusta. Selvää on, ettei Suomen museoliitto tai mikään muukaan edunsaaja halua, että rahoitus tulisi rahapeliongelmaisilta.

Meneillään olevassa keskustelussa nykyistä rahapelijärjestelmää on esitetty purettavaksi, koska rahapelivarojen korvamerkitsemisellä ja rahapelihaittojen määrällä on nähty olevan yhteys. Professori Panu Kalmi avaa tätä logiikkaa Taloudesta ilman kyyneliä -blogissaan "Järjestörahoitus järkevälle pohjalle: veikkaustuotot budjettiin" seuraavasti:

”Veikkauksen tuotoista iso osa tulee kauppojen pelikoneista => jos pelikoneet viedään pois kaupoista, tuotot pienenevät => edunsaajien rahoitus pienenee, ja tärkeitä palveluita ei voida turvata.”

Kalmin esittämä logiikka lähtee siitä, että nykyiset edunsaajat ovat korvamerkityn rahoituksen ja sen mahdollisen leikkautumisen vuoksi estämässä rahapelihaittojen vähentämiseen liittyviä toimenpiteitä.

Keskustelu suomalaisesta rahapelijärjestelmästä on ollut vilkasta jo monen kuukauden ajan. Keskustelu on ollut toistaiseksi enemmän näkemyksellistä kuin tutkimuksiin perustuvaa. Kun vaatimukset järjestelmän uudistamiseksi vahvistuvat, on tärkeää, että mahdolliset päätökset perustuvat rahapelihaitoista ja rahapelihyödyistä tehtyihin tutkimuksiin. Yksi tutkimuskysymys luonnollisesti olisi, onko rahapelijärjestelmän eettinen perusta vahvempi, jos rahapelien tuotto osoitettaisiin muuhun kuin yleishyödylliseen toimintaan, jota nykyiset edunsaajat edustavat.