• Kuva: Roni Rekomaa / MuseoPron kuvakokoelma

Museot eivät sairasta objektibulimiaa

Sanoilla on merkitystä. Museoalalla ylisuuria kokoelmia ja niihin johtaneita syitä on kutsuttu objektibulimiaksi. Onko termi kuitenkaan käyttökelpoinen?

Museoiden resursseihin nähden liian suuriksi kasvatetut kokoelmat ovat alalla laajasti tunnistettu ongelma. Kokoelma on kasvanut liian suureksi, jos objektien huolelliseen luettelointiin, konservointiin tai säilyttämiseen ei ole enää aikaa, varoja tai tiloja. Holtittomana nähty keräily tai objektien harkitsemattomana pidetty vastaanotto on esitetty jopa sairautena.

Alan sisäisessä suomenkielisessä keskustelussa tilanteesta on käytetty metaforaa objektibulimia. Siinä museoesineet rinnastetaan ruokaan, jota museot ahmivat yli tarpeensa. Metafora on yhä tuore, tehokas ja tarttuva, sillä se herättää voimakkaita epämiellyttäviä assosiaatiota. Bulimiaan liittyy mielikuvia hallinnan menetyksestä ja häpeästä.

Voimakkaan metaforan käytöllä voi olla etuja. Se voi motivoida museoväkeä tarttumaan toimeen ongelman ratkaisemiseksi. Metaforan kaltaiseen käsitteeseen objektibulimia liittyy kuitenkin ongelmia, jotka antavat aihetta kyseenalaistaa sen käytön.

Bulimian merkitys arkikielessä ja diagnostisena käsitteenä

Metafora on kielikuva, jossa ennestään vieraampaa kohdetta havainnollistetaan rinnastamalla se johonkin tutumpaan ilmiöön. Käsitteessä objektibulimia museoiden holtittomana nähtyä kokoelmien kartuttamista kuvataan bulimian kaltaisena sairautena.

Sanaan bulimia sisältyvät sanaan arkikielessä liitetyt mielikuvat ja sairauden diagnostiset kriteerit.

Bulimia diagnostisena kategoriana on verrattain uusi: psykiatri Gerald Russell kuvaili sairauden ensimmäisen kerran vuonna 1979. Suomalaisen Käypä hoito -suosituksen mukaan sairautta määrittävät toistuvat ylensyöntijaksot, joita seuraa kompensaatiokäyttäytyminen – esimerkiksi tahallinen oksentaminen tai syömättömyys – jolla syödyn ruoan vaikutuksia ruumiiseen pyritään minimoimaan. Syöminen hallitsee potilaan ajattelua ja potilas kärsii sairaalloisesta lihavuuden pelosta.

Myös arkikielessä bulimia yhdistyy ruoan ahmimiseen ja sitä seuraavaan tahalliseen oksentamiseen, lääkkeiden väärinkäyttöön tai pakonomaiseen urheiluun. Toisaalta esimerkiksi Kielitoimiston sanakirja määrittelee bulimian lyhyesti ”ahmimishäiriöksi” viittaamatta mitenkään siihen, että bulimiassa syödystä ruoasta pyritään myös eroon. Lieneekin tavallista, että arkikielessä bulimia sekoittuu muihin syömishäiriöihin, esimerkiksi juuri ahmintahäiriöön (BED), jossa ahmimiseen ei liity kompensaatiokäyttäytymistä.

Ahnehdinta, haalinta tai hamstraus kokoelmatyön ongelmana

Metaforassa objektibulimia rinnastetaan museoiden kokoelmien kartuttaminen bulimiaa sairastavan henkilön ahmimiskohtauksiin. Bulimiassa esiintyvälle kompensaatiokäyttäytymiselle, kuten oksentamiselle, ei ole museomaailmassa vastinetta.

Tähän kiinnittää huomionsa myös politiikan tutkija Tuomas Forsberg, joka on tutkinut esimerkiksi sotametaforia.

”Jos objekteja ei oksenneta ulos, niin metafora on vähän puolinainen ja pikemminkin kyse on hamstrauksesta”, Forsberg huomauttaa.

Vaikuttaakin siltä, että metafora perustuu väärinymmärrykselle bulimian luonteesta. Tästä seuraa, että todellinen taudinkuva ei vastaa ongelmaa, jota sillä yritetään kuvata.

Metaforissa käsitteiden vastaavuus on parhaimmillaankin osittaista. Objektibulimiassa käsitteiden ero on kuitenkin niin olennainen, että se hämärtää metaforaa ja aiheuttaa epätoivottuja seurauksia. Heille, joille sairaus ja sen oireet ovat tuttuja, metafora sumentaa ilmiötä, jota sen on tarkoitus selittää. Heille, jotka eivät tunne sairautta, metafora vahvistaa virheellistä käsitystä bulimiasta. Molemmissa tapauksissa käsite vahvistaa syömishäiriöihin jo ennestään liittyvää stigmaa.

Bulimian taudinkuva ei vastaa museokokoelmien ongelmia

Bulimia on vakava, elämää haavoittava sairaus. Museoiden pursuavat kokoelmavarastot saattavat aiheuttaa turhautumista, mutta vaarallisia ne eivät ole. Tästä näkökulmasta museoiden objektibulimiasta puhuminen vähättelee sairautta ja siitä kärsiviä ihmisiä.

Syömishäiriöliiton asiantuntija Katri Mikkilä toteaa, että hänestä objektibulimia kielikuvana on kyseenalainen. Mikkilä ehdottaa ilmaukselle vaihtoehtoa.

“Olisiko objektiahminta kuvaavampi?”, Mikkilä kysyy ja viittaa jo käytössä olevaan englanninkieliseen, televisiosarjojen maratonkatselua kuvaavaan termiin binge watching.

“Jos olisi jokin sellainen sääntö, että mikään metafora ei saisi aiheuttaa mitään pahennusta tai nostaa esiin jotain mahdollisesti jollekin traumaattista asiaa, niin metaforien käyttö kävisi ihan mahdottomaksi”, Tuomas Forsberg huomauttaa. Hänen mukaansa riippuu metaforan tarkoituksesta ja yleisöstä, onko esimerkiksi sairauden käyttäminen metaforana sopivaa.

Tuberkuloosi, syöpä, syömishäiriö

Susan Sontag analysoi teoksessaan Illness as a Metaphor (1978) länsimaisen taiteen ja poliittisen keskustelun esimerkkejä, joissa tuberkuloosia tai syöpää käytetään metaforana. Hän kuvailee, miten esimerkeissä sairastuminen näyttäytyy osoituksena esimerkikiksi jalosukuisuudesta, luovuudesta, petoksellisuudesta tai moraalisista epäonnistumisista.

Mielikuvat olivat irrallaan todellisista taudinkuvista tai etiologioista, mutta kulttuurisesti ne vastuuttivat potilaita heidän sairastumisistaan.

Sontagin teoksen aikajänne yltää antiikista 1900-luvun lopulle. Sontag esittää 1900-luvunlaihuuden ihannoinnin seuraajana tuberkuloosin liitetyille mielikuville; palolle, mielenlujuudelle, aatelisuudelle, enkelinkaltaisuudelle. Puoli vuosisataa myöhemmin anoreksiaan sairastuneita ympyröi yhä osin sama aura.

Sontag enteili, että samaan tapaan kuin tuberkuloosi menetti metaforisen luonteensa lääketieteellisen tiedon lisääntyessä, syöpäkin menettäisi roolinsa jaetussa mielikuvituksessa.

Vaikka lääketiede tunnistaa syömishäiriöt sairauksiksi, mielikuvissa ne yhä näyttäytyvät luonteenpiirteinä, ominaisuuksina tai epäonnistumisina. Mielikuvissa potilas näyttäytyy syyllisenä omaan sairastumiseensa. Objektibulimia-metaforan voima nojaa syömishäiriöihin liittyvään stigmaan. Häpeä voi estää bulimiaan ja ahmintahäiriöön sairastuneita hakemasta apua.

Susan Sontag kirjoittaa syövästä pahuuden metaforana.”Mutta nykyaikaiset sairausmetaforat ovat kaikki helppohintaisia heittoja. Sitä paitsi ihmisiä, jotka todella ovat sairaita, tuskin paljoakaan auttaa kuulla, kuinka heidän sairautensa nimeä toistellaan ehtimiseen pahuuden symbolina. Yksikään historiallinen tapahtumatai ongelma ei voi olla sairauden kaltainen kuin vain hyvin rajallisessa merkityksessä. Ja syöpämetafora on erityisen karkea. Se rohkaiseepoikkeuksetta yksinkertaistamaan sellaista mikä on monimutkaista ja suorastaan houkuttelee omahyväisyyteen, peräti fanaattisuuteen.”

Käsitteen esiintyvyys museoalalla

Julkaisut ja artikkelit museoiden resurssit ylittävästä kartuttamisesta ovat ratkaisukeskeisiä, yksityiskohtaisia ja ammattitaitoisia. Siksi keskittyminen alan käsitteistössä 2000-luvun alkuvuosina yleistyneen sairausmetaforan ongelmien erittelyyn voi näyttäytyä riesana tai yhdentekevänä. Onko liki viisitoista vuotta vanhaa käsitettä edes sopiva arvioida nykyajan arvoista ja tiedoista käsin?

Käsite esiintyy yhä museologian perusopinnoissa, joissa se mahdollisesti vakiintuu tulevien museoalan ammattilaisten käyttöön. Sähköpostitse saatujen vastausten valossa käsite objektibulimia esiintyy esimerkiksi Helsingin ja Jyväskylän yliopistojen museologian opinnoissa. Oulun yliopiston museologian opetusta koskevissa vastauksista huomautettiin, että käsite esiintyy vain kurssikirjallisuudessa. Akateeminen konteksti on tärkeä, sillä se vahvistaa käsitteen asemaa kentällä ja tulevien museoammattilaisten keskuudessa.

Käsite ei ole yleisessä käytössä museoalan ulkopuolella, mutta se esiintyy alan suomenkielisissä julkaisuissa ja alan sisäisessä keskustelussa.

Toukokuun alussa Google antaa hakusanalle ”objektibulimia” vain 24 hakutulosta, joista viimeinen on albaniankielinen, bulimiaa käsittelevä julkaisu. Selattaessa Google-hakutuloksia on kuitenkin huomionarvoista, että hakutuloksissa esiintyvät alan tunnetuimmat julkaisijat, julkaisut, journaalit ja tapahtumat. Se kertoo siitä, että termiä pidetään kenties hyvänä tai selitysvoimaisena. Vähintään se kertoo siitä, että päätoimittajat, kustantajat, liitot tai tapahtumajärjestäjät eivät ole pitäneet termiä loukkaavana.

Metaforat ohjaavat ajattelua

Objektibulimia ohjaa näkemään museot sairaina ja kokoelmat ruokana. Ruokaan voi suhtautua nautintona, polttoaineena, pakkomielteenä tai itsensäkehittämisprojektina, mutta lopulta ruoka on aina jotain, mitä pureksitaan, niellään, sulatetaan ja lopulta ulostetaan.

Janet Marstine esittää artikkelissaan The contingent nature of the new museum ethics täysin vastakkaisen tavan suhtautua museoesineisiin. Marstinen mukaan museoiden tulisi alkaa nähdä itsensä esineiden omistajan (ownership) sijaan niiden suojelijana tai niistä huolehtijana (guardianship).

Ajattelutapa antaa aiempaa suuremman merkityksen yhteisöille, joilta esineet ovat peräisin. Esineiden ajatellaan edelleen kuuluvan yhteisöille, mutta museolle on annettu tehtävä huolehtia niistä. Marstinen mukaan tällainen ajattelu johtaa aiempaa eettisempään kokoelmien hoitoon, jossa esineistä huolehdittaan niiden taustalla olevia yhteisöjä kunnioittaen ja osallistaen.

---

TAUSTAA

Museoalalla on viime vuosina herätty pohtimaan sanojen valtaa ja merkitystä ja huomattu, että vanhentunut kieli tai solvaavat sanavalinnat esimerkiksi näyttelyteksteissä tai esineiden kuvailutiedoissa voivat loukata ja syrjiä ihmisiä (esim. Sanna Särkelän artikkeli MuseoProssa 5.5.2020). Mielestämme keskustelu tulisi laajentaa myös museoalan sisäiseen keskusteluun ja siinä käytettyihin termeihin.

Artikkeli ei viittaa yksittäisiin museoalan ammattilaisiin, julkaisijoihin, julkaisuihin, tapahtumiin tai toimijoihin, sillä emme näe sairausmetaforan käytön henkilöityvän yksittäisiin henkilöihin tai toimijoihin. Metafora on yleistynyt 2000-luvun alkuvuosina ja se on yhä käytössä esimerkiksi museologian perusopinnoissa. Artikkelissa on kyse on alan sisäisestä keskustelusta, joka on tarjonnut tilaa ja painoarvoa käsitteelle.

 

Kommentti




Kommentit

Salla Nieminen

Kiitoksia lisäkommentista Janne Vilkunalle ja nimettömälle kommentoijalle! On kiinnostavaa oppia lisää sekä käsitteen että ilmiön taustoista.

 

Hienoa, että Janne Vilkuna taustoitti esinebulimia käsitteen syntyhistorian. Muistan itsekin jo 80-luvun lopusta alalla olleena keskustelut mm. kokoelmien arvoluokituksista ja tuskan paisuvista kokoelmista ja kokoelmapoistoista.

 
Janne Vilkuna

Marketta Mäkinen lainasi, maahantoi, esinebulimian käsitteen tunnetulta kandalaiselta museologilta, René Rivardilta, joka oli yksi ekoomuseoaatteen perustajista ja edistäjistä.

 
Salla Nieminen

Kiitos kommentista, Janne Vilkuna! Olemme täysin samaa mieltä siitä, että sekä menneistä että nykyisistä haasteista kokoelmatyössä pitää puhua, ja on tärkeää käsitellä niitä myös museologian opinnoissa. Pidämme myös arvokkaana sitä, että kokoelmien hallitsematon kartutus on tuotu museoalalla keskusteluun, kuten olet itsekin tehnyt, ja siihen on näin voitu löytää toimivia ratkaisuja. Varmasti juuri tämän työn ansiosta kokoelmatyön ja kokoelmien tilanne nykyään on toivottavasti parempi kuin kuvaamallasi 90-luvulla. Kritiikkimme ei siis kohdistu itse asiaan vaan ainoastaan kieleen, jolla siitä on puhuttu: vaikka objektibulimia jossain mielessä kuvaa ilmiötä hyvin (se tuo esimerkiksi esiin esineiden kerrytyksen kontrolloimattomuuden), meistä se tuntuu ainakin näin 2020-luvulla käytettynä loukkaavalta. Kuten artikkelissa toteamme, vaikka paisuvat esinekokoelmat voivat olla ja ovat ainakin olleet museoissa todellinen ja vakava ongelma, ne eivät kuitenkaan uhkaa kenenkään henkeä. Bulimia taas on pahimmillaan hengenvaarallinen ja aina vakava, inhimillistä kärsimystä aiheuttava sairaus. Siksi sen käyttäminen metaforana ei meistä tunnu sopivalta ja ajattelemme, että kokoelmatyön ongelmista on mahdollista puhua kiinnostavasti ja osuvasti myös muilla sanoilla ja ilmauksilla. Tavoitteemme oli siis tuoda esiin tämä näkökulmamme kyseisestä metaforasta niin, että jokainen voi argumenttejamme punniten itse päättää, haluaako termiä käyttää vai ei. Myös me toivomme, että keskustelu kokoelmatyön haasteista ja ratkaisuista niihin jatkuu!

 
Janne Vilkuna

Toivottavasti museoissa ei enää esiinnyt objektibulimiaa, siis hallitsematonta kokoelmien kartuttamista ja siitä johtuvia ongelmia. Sitä esiintyi ikävä kyllä 1980- ja 1990-luvuilla, jolloin museoiden resurssit lisääntyivät ja niissä ”kilpailtiin” vuosittaisilla kartunnoilla. Kartunta perustui nimittäin 1980-luvulle tultaessa pääasiassa esinekeskeisesti lahjoituksiin (nykydokumentointi oli vielä tuntematon asia), joista ei uskallettu kieltäytyä, koska pelättiin lahjoitusten silloin ehtyvän. Tuloksena oli lahjoittajien eikä museoammattilaisten näkemysten mukaisesti nopeasti karttuneet profiilittomat kokoelmat, joilla oli vähäiset tai olemattomat kontekstitiedot. Poistaminen oli pitkään aihe, josta ei sopinut kirjoittaa, sillä sehän todisti silloisen ajattelun mukaisesti epäonnistumisesta. Alustin kokoelmista ja poistoista Mikkelissä valtakunnallisilla museopäivillä 1993 ja julkaisin alustuksen sisällön artikkelina Ottaa vaiko jättää? Museo-lehdessä 3/93 (lehdestä julkaistiin myös englanninkielinen numero 1994). Samassa lehdessä oli siihen aikaan myös taidemuseona toimivan Alvar Aalto -museon intendentti Marketta Mäkisen artikkeli Esinebulimia – Liikaa esineitä, mikä on museokokoelmien tulevaisuus. Siinä oli ensi kertaa esillä käsite esinebulimia.
Valtakunnalliset taidemuseopäivät pidettiin juuri avatussa Kiasmassa 1998. Puhuin siellä kokoelmien kestämättömästä kehityksestä ja objektibulimiasta. Kun taidemuseoissa oli silloin 198 000 teosta (taidekokoelmat 2019: 345 723) ja vuosittainen kartunta oli reilusti yli 30 000 teosta, tilanne oli kestämätön ja oli selvää, että ongelma päätyisi viime kädessä hankintojen suhteen ”viattomien” konservaattoreiden vastuulle. Taidemuseoiden kartunta oli esityksessäni vain esimerkki, mutta tilanne ei ollut paljon parempi muissakaan museoissa. Hollanti järjesti Haagissa lokakuussa 2004 kansainvälisen kongressin Museum Collections on the Move. Pidin siellä esitelmän kahdesta käsitteestä, Kenneth Hudsonin Suuresta eurooppalaisesta museosta ja objektibulimiasta. Sivusin aihetta myös Shanghaissa ICOMin maailmankokouksessa 2010 (The deaccession of cultural and natural heritage in the traditional museum and the \'Great Museum\'. A Finnish view.)Käsite esine- eli objektibulimia kuvaa hyvin 1990-luvun vaarallista tilannetta, jossa kokoelmia kartutettiin niin runsaasti, että kokoelmaprosessi jäi pahoin vajaaksi ja objektien museoarvo jäi siksi huonoksi tai mitättömäksi. Tilanne johti aikanaan rajallisten resurssien äärellä siihen, että nuo vähäarvoiset objektit tekivät tilaa museoarvoltaan paremmille: ne oksennettiin ulos eli poistettiin. Tiedän mistä puhun, sillä poistin 1980-luvulla Keski-Suomen museon intendenttinä kokonaisen onnettomin tiedoin kartutetun sekä homehtuneen ja ruostuneen sairaalaobjektien kokoelman museon resursseja haaskaamasta.
Ongelman esiin tuominen, tallennusohjelmat ja -työnjaot sekä kustannustietoisuus kokoelmaprosessin vaiheista vaikuttivat myönteisesti tilanteeseen. Toivon, että kestämättömästä kehityksestä on päästy kestävään. Poisto- eli ”oksentamisprosessistakin” sopii ja pitää nykyään puhua. Nina Robbins on sittemmin 2016 väitellytkin aiheesta. Museologian opetukseen kuuluu luonnollisesti myös sekä menneiden aikojen haasteiden että niihin liittyvien käsitteiden käsittely. Jos niitä ei käsitellä, ne unohtuvat, ja tilanne alkaa muistuttaa kollektiivista muistisairautta.

 
Salla Nieminen

Kiitos kommentista nimettömälle kirjoittajalle! Tämä on todella aiheellinen kritiikki. Päädyimme tällaiseen ratkaisuun, koska emme halunneet artikkelin henkilöityvän tai antaa sellaista kuvaa, että kritisoimme termin käyttäjiä, kun tavoite oli kritisoida kieltä. Mutta on aivan totta, että ratkaisu tekee hankalaksi termin käytön arvioinnin alkuperäisessä kontekstissa. On mukava kuulla, ettei käsite ole tullut usein vastaan. Ehkä se kertoo siitä, että moni museoalalla on kokenut sen intuitiivisesti ongelmalliseksi, eikä ole ottanut sitä käyttöön.

 
Salla Nieminen

Kiitos ajatuksestasi, Annamari Eskola! Ajattelisin, että kokoelmapoistotkin ovat yrityksiä ratkaista ongelma, siis ikään kuin hoitoa, kuten itsekin objektien luovotusta kuvasit. Ehkä silloin, jos poistoja tehtäisiin impulsiivisesti ja pakonomaisesti, niitä voisi ajatella oireina, mutta käsittääkseni poistoja tehdään hyvin harkiten. Poistot ja objektien luovutukset ovat minusta hyviä keinoja kokoelmanhallintaan. Bulimian hoitokeinoina tällaiset rajoittamiseen ja kontrolliin liittyvät keinot taas lähinnä pahentavat ongelmaa, ja siksikään metafora ei mielestäni toimi. Jos museoihin haluttaisiin soveltaa syömishäiriöiden hoitokeinoja, silloin kokoelmatyöhön pitäisi lisätä ennen kaikkea sallivuutta, lempeyttä, iloa ja nautintoa esineiden äärellä! Mutta tässäkin sitten ajaudutaan jälleen ajattelemaan museoesineitä ruokana, mitä en oikein haluaisi tehdä.

 
Salla Nieminen

Kiitos kommentistasi, Pia Timberg! Minustakin tuo Marstinen ajatus esineiden suojelusta tai huolehtimisesta on upea ja toivon, että museoalalla liikuttaisiin yhä enemmän siihen suuntaan. Vaikka uskon, että moni kokoelmatyötä tekevä näin jo ehkä kokeekin, monesti vain resurssit eivät välttämättä mahdollista niin hyvää huolenpitoa kuin toivoisi.

 
Salla Nieminen

Kiitos kommentista, Sari Mäenpää! Olen ehdottomasti samaa mieltä, että museoiden tärkeä tehtävä on myös mahdollistaa yleisön ja esimerkiksi tutkijoiden pääsy kokoelmien äärelle ja tehdä kokoelmista mahdollisimman \"käyttäjäystävälliset\", missä mainitsemillasi luokittelulla ja asiasanoituksella on tärkeä rooli, samoin objektien kontekstitiedolla. Ajattelisin, että tämäkin on osa sitä, että kokoelmista nimenomaan huolehditaan eikä vain omisteta niitä!

 

Miksei artikkelissa viitata tarkemmin lähteisiin, joissa termiä käytetään? Mielestäni on hiukan hankalaa tutkia käsitteen käytön laajuutta, jos ei tarkemmin viitata miten eri yhteyksissä sitä on käytetty. Itse en museoalalla työskennellessäni ole juuri tähän törmännyt kuin eräästä tässä tarkemmin nimeämättömästä suunnasta. Sinänsä olen samaa mieltä kirjoittajien kanssa siitä, että käytetty sairauden metafora on tässä yhteydessä vähintään ontuva ja loukkaava.

 
Annamari Eskola

Kiinnostava kirjoitus, kiitos! Voisiko ajatella, että museoalalla bulimian kompensaatiokäyttäytymistä edustaisi kokoelmasta poistaminen, joka on yleistynyt ja vakiintunut toiminnan osaksi 2000-luvun kuluessa? Samoin kokoelmien tai objektien luovutukset museoiden kesken ovat osa tämän sairauden oireenmukaista hoitoa.

 
Pia Timberg

Todella huono metafora tämä \"objektibulimia\".En ole ikinä käyttänyt enkä tule ikinä käyttämään. Tälle 10 pistettä: Marstinen mukaan museoiden tulisi alkaa nähdä itsensä esineiden omistajan (ownership) sijaan niiden suojelijana tai niistä huolehtijana (guardianship). Kiitos hyvästä, ajatuksia herättävästä artikkelista.

 
Sari Mäenpää

Kiitos mielenkiintoisesta kirjoituksesta! Mielestäni museoiden tehtävänä on myös kokoelmien avoin esille asettaminen ja niiden sisältämän tiedon rikastaminen esim.asianmukaisen luokittelun ja asiasanoituksen avulla.

 
  

ARTIKKELI / 18.6.2021

Kirjoittaja

Dramaturgi Emil Uuttu (kuvassa vasemmalla) opiskelee museologiaa Jyväskylän avoimessa yliopistossa. Tanssija Salla Nieminen opiskelee museologiaa Jyväskylän avoimessa yliopistossa ja visuaalista kulttuuria, nykytaidetta ja kuratointia Aalto-yliopistossa.

#artikkeli, #kokoelmat, #objektit, #termit, #käsitteet, #metafora