Tulevaisuuden museossa on vain yksi esine?
Eikö museoihin tarvita enää esineitä, kysyy Alex Snellman.
Yleisradio on viime aikoina kunnostautunut toteamalla, että tulevaisuuden museossa on vain yksi esine sekä uutisoimalla, että maailmalla on jo museoita, joissa ei ole ensimmäistäkään näyttelyesinettä.Vaikka suomalaisista museoammattilaisista tuskin kukaan on esittänyt näin pitkälle meneviä näkemyksiä, eivät he esineitä ole juuri puolustaneetkaan.
Yle onkin tarkkanäköisesti onnistunut viemään museoalan laimean esinekiinnostuksen johtopäätökseen: esineettömään museoon tai ainakin esineettömään näyttelyyn.
Eli museossakin haluamme kohdata kirjallisia, kuvallisia tai sähköisiä kopioita aidon sijasta? Tai tutkia yhtä ainutta esinettä? Tai vain osallistua yhteiseen toimintaan? Uudet upeat kokoelmakeskukset siis ilmeisesti säilyttäisivät esineitä erillään näyttelyiden elämysteollisuudesta – Otso Kantokorven sanontaa käyttääkseni.
Kuka puolustaisi esineitä?
Olen viime vuosina esitelmöinyt satunnaisesti esinetutkimuksesta museologian oppiaineessa ja esimerkiksi Museoliiton koulutuksessa Esinetuntemus museossa.
Olen puhunut siitä, kuinka vuosituhannen vaihteessa yliopistoissa esineitä tutkittiin harvakseltaan. Silloin kun tutkittiin, kiinnostivat tutkijoita erityisesti niihin liittyvät merkitykset, eivät niinkään esineet itsessään. Yliopistoissa aineellinen tutkimus tekee taas paluuta, mutta museot näyttävät tulevan jälkijunassa. Kansallismuseon ja Helsingin kaupunginmuseon uusissa perusnäyttelyissä on niukasti esineitä. Edellä mainittu Ylen uutinen Turkuun sijoittuvasta Historian museon suunnittelusta suhtautuu esineisiin varsin nihkeästi.
Kuka uskaltaa sanoa ääneen?
Ilmiötä voi ehkä selittää se, että museonjohtajat eivät useinkaan ole itse kokoelma-ammattilaisia. Museoalan keskustelu tuntuu myös yliopistomaailmaan verrattuna kärsivän avoimen kritiikin puutteesta. Uskallanko sanoa mitään ääneen, kun saatan puhua tulevasta työnantajastani? Nykyisen työnantajani kritisoinnin estää jo yksin työoikeudellinen lojaliteettivelvoite. Kahden kesken monia ratkaisuja arvostellaan, mutta julkisesti tsempataan.
Alan ohjaaminen tapahtuu vain myönteisesti, palkitsemalla hyviä esimerkkejä. Erikoisiakaan museomuoteja ei välttämättä julkisesti kyseenalaisteta, vaan museoille kasataan loputtomasti uusia toiveita ja vaatimuksia, joiden alle museon perustehtävä aitoihin esineisiin perustuvana instituutiona tukehtuu. Siksi päätin puheenvuoroni Museoliiton esinekokoulutuksessa vetoamalla museoammattilaisiin, että palattaisiin perusasioihin.
Suomesta puuttuu museokritiikki
Ulkopuolinen kritiikki on sekin harvassa. Taidenäyttelykritiikkejä näkee vielä mediassa, mutta ilman erikoistumista ei esimerkiksi taidehistorian maisterin peruskoulutus anna edellytyksiä arvioida kulttuurihistoriallisia esinenäyttelyitä. Museologia ja museoaineet tuntuvat olevan museoiden kanssa symbioottisessa suhteessa, sillä sielläkin kahden kesken monia ratkaisuja arvostellaan, mutta julkisesti korkeintaan tuhahdellaan.
Koska Suomessa ei ole yhtä esinetutkimuksen oppialaa, meillä ei myöskään ole puolustajaa esineille. Suomesta puuttuu esineiden olemuksen avaaja ja niiden merkityksen perustelija.
Mielestäni samaa kriittistä suhtautumista, jota museoammattilaiset käyttävät näyttelyiden sisältöjä luotaessa, olisi hyvä ulottaa koskemaan myös museoalan omia muotivirtauksia. Rakentava julkinen kritiikki olisi hyvä nähdä alan voimavarana. Sitä ei tarvitse pelätä!