Alkuperäisen objektin ja digitoidun tallenteen välisestä suhteesta


Alkuperäisestä lasinegatiivista digitoitu tallenne voi tuoda esiin kokonaan uusia yksityiskohtia verrattuna aikalaisvedokseen.
Näkymä Annankadulta Bulevardin ja Annankadun risteyksestä. Vasemmalla Annankatu 14, 16, 18. Kuv. Signe Brander, v. 1908. Helsingin kaupunginmuseon kuvakokoelmat. CC BY 4.0.

Olen työskennellyt tavalla tai toisella museoiden digitaalisten aineistojen parissa koko kymmenvuotisen museourani ajan. Vuosien varrella olen istunut lukuisissa seminaareissa, joissa on eri näkökulmista käsitelty muistiorganisaatioiden säilyttämiä digitaalisia aineistoja. Silti en ole juuri kuullut puheenvuoroja, joissa olisi analysoitu tarkemmin alkuperäisen objektin ja siitä digitoidun tallenteen välistä suhdetta.

Lyhyesti voidaan todeta, että digitoinnissa viedään analogisessa muodossa oleva aineisto digitaaliseen muotoon. Olennainen osa digitointia ei ole vain aineiston siirtäminen digitaaliseksi tiedostoksi johonkin tiedostomuotoon, vaan se pitää sisällään myös metatietojen tallentamisen digitaalisessa muodossa. Metatiedot voivat olla esimerkiksi hallinnollisia, rakenteellisia tai kuvailevia. Metatiedot voidaan tallentaa joko tallennettavasta tiedostosta erillään olevaan tietokantaan tai upottaa suoraan tallennettavaan tiedostoon (esim. EXIF- ja IPTC-metatiedot kuvatiedostoissa). Tämä kaikki on varsin ymmärrettävää, mutta tässä ei varsinaisesti problematisoida miten digitoitu tallenne eroaa alkuperäisestä aineistosta.

Mikä siis itseasiassa on digitoitu tallenne?

Terminologisesti on tärkeää erottaa aineistot ja niitä koskevat ilmentymät. Kun taideteos digitoidaan esimerkiksi valokuvaamalla, tämä valokuva on vain ilmentymä alkuperäisestä taideteoksesta. Digitointi ei sinänsä millään tavalla muokkaa alkuperäistä aineistoa, ellei oteta huomioon mahdollisia digitointiprosessin aiheuttamia muutoksia aineistossa vaikkapa hauraissa negatiiviaineistoissa. On tärkeää myös huomioida, että ilmentymään voi liittyä sitä koskevia oikeuksia, jotka eivät koske alkuperäistä taideteosta. Tällä viittaan esimerkiksi valokuvaajan oikeuksiin kuvaan teoksesta.

Digitoitu tallenne ei ole toisin sanoen alkuperäisestä aineistoa suoraan vastaava kopio. Se voi olla itseasiassa samaan aikaan enemmän ja vähemmän kuin alkuperäinen aineisto. Esimerkiksi esinekokoelmia digitoidessa pystymme kyllä valokuvaamaan esineen ja tallentamaan sitä koskevat metatiedot, mutta digitaalinen tallenne ei kuitenkaan ole koskaan sama objekti kuin kokoelmiin tallennettu alkuperäinen esine. Vaikka digitointimenetelmät kehittyvät esimerkiksi 3D-menetelmien käyttöönoton myötä, myös 3D-tulostettu esine on aina vain reproduktio alkuperäisestä aineistosta. Esineen fyysinen olemus jää siten väistämättä vähintään jossain määrin tavoittamatta digitaalisessa tallenteessa. Toisaalta samaan aikaan digitaalinen tallenne voi mahdollistaa sen tarkastelun aivan uudella tavalla. Esimerkiksi lasinegatiivista digitoitu tallenne voi paljastaa sellaisia yksityiskohtia, jotka eivät kuvausaikaisilla vedostamismenetelmillä tulleet esiin.

Metatietojen osalta fyysinen kokoelmahallinta joutui aiemmin nojautumaan esimerkiksi kortistoihin ja aineistojen järjestämiseen aiheen mukaan. Museoiden kuvakokoelmissa on ollut tapana järjestää aineistot aiheen tai kuvauspaikan perusteella, jolloin fyysinen tallenne on voitu sijoittaa vain yhteen paikkaan. Tämä käytäntö kuitenkin aiheutti lukuisia ongelmia, kun käytännössä vain kuva-arkistosta vastaava tutkija saattoi muistiinsa nojautuen tietää missä kaikissa paikoissa saattaisi olla jonkun tiedonhaun kannalta relevantteja aineistoja. Jos esimerkiksi vapun viettoa Esplanadilla kuvaava valokuva on täytynyt sijoittaa jonnekin, se on voitu sijoittaa esimerkiksi juhlapäivän (vappu), sijainnin (Esplanadi), alkoholijuomien käytön yms. perusteella eri fyysisiin sijainteihin kuva-arkistossa. Lisäksi aiheen perusteella järjestäminen rikkoo aina aineistojen provenienssin: yhteen hankintakokonaisuuteen liittyvät valokuvat on siirretty eri paikkoihin aiheen tai jopa kuvatyypin (esimerkiksi negatiivit ja vedokset eri paikoissa) perusteella.

Relaatiotietokannoissa sen sijaan informaatio voi sijaita missä tahansa paikassa tietokannassa eikä sen sijainnilla ole sen näkökulmasta mitään merkitystä. Jos aineisto on kuvailtu mahdollisimman kattavasti eri näkökulmista Museoiden luettelointiohjeen mukaisesti, informaatio on aina haettavissa tietokannasta käyttöliittymän mahdollistamien hakutoimintojen rajoissa. Kun informaatio on hallittavissa tehokkaasti digitaalisessa muodossa, ei ole vastaavaa tarvetta esimerkiksi rikkoa aineistojen provenienssia enemmän tai vähemmän keinotekoisen aiheenmukaisen luokituksen perusteella.

Tiivistettynä: digitaalinen tallenne ei koskaan vastaa suoraan alkuperäistä aineistoa. Paradoksaalisesti samaan aikaan se voi olla jotain enemmän tai vähemmän kuin alkuperäinen aineisto. Se voi mahdollistaa esimerkiksi uusia käyttö- ja muokkaustapoja, mutta samaan aikaan se ei suoraan korvaa kokemusta alkuperäisestä aineistosta.

Esimerkkinä Mariya Takeuchin Variety LP-levy

Mariya Takeuchin Variety levysoittimen lautasella. Kuv. Sampsa Heinonen.

Alun perin vuonna 1984 vain Japanissa julkaistua Mariya Takeuchin (?? ????) Variety LP-levyltä löytyvää "Plastic Love"-kappaletta on kuunneltu tällä hetkellä Youtubessa noin nelisenkymmentä miljoonaa kertaa. Yllättävään suosioon noussut kappale on mitä ilmeisimmin digitoitu alkuperäiseltä vinyylilevyltä digitaaliseen muotoon ja siirretty Youtubeen käyttäjien kuunneltavaksi. Onko siis niin, että digitaalisen tallenteen kuunteleminen Youtubesta vastaisi suoraan vastaavan esityksen kuuntelemista alkuperäiseltä vinyylilevyltä?

Ensimmäiseksi on huomattava, että analogiseen tallenteen kuuntelu edellyttää aina sen saatavilla oloa tavalla tai toisella fyysisessä muodossa. Digitaalisessa muodossa oleva informaatio on sen sijaan aina teknisestä näkökulmasta monistettavissa rajattomasti. Informaationäkökulmasta on toisin sanoen yhdentekevää mistä aineisto on alun perin peräisin: kappale voidaan kuunnella missä ja milloin vain. Toiseksi ainoastaan vinyylilevyn sisältämä musiikki ja jokunen siitä otettu valokuva on siirretty digitaaliseen muotoon. Tällöin vinyylilevyn fyysinen olemus esineenä jää täysin kokematta. Musiikkihistoriallisesti näkökulma alkuperäiseen aineistoon voi hämärtyä, jos ei tarkastele itse esinettä tai vaikkapa ota huomioon julkaisuhetken tapoja levittää musiikkia tietyssä formaatissa. Tässä tapauksessa siten digitointi on tarkoittanut lähinnä ainoastaan sen sisältämän musiikin siirtämistä digitaaliseen muotoon: kaikki muu esineellisyyteen viittaava on nähty siinä suhteessa toissijaiseksi.

Henkilökohtaisella tasolla suhtaudun jossain määrin kaksijakoisesti digitalisaatioon kaiken toiminnan läpäisevänä ilmiön. Toisaalta vaikkapa informaation saatavuuden näkökulmasta viime vuosikymmenten kehitys on ollut valtavan hieno asia. Yhtäältä samaan aikaan en usko digitaalisuuden korvaavan suoraan asiakkaan kokemusta fyysisestä objektista. Museokentällä ei digitalisaatiota tulisikaan tarkastella vain teknisenä tai muulla tavoin ulkoa annettuna deterministisenä prosessina, jossa ei avata tarkemmin mitä kokoelmien digitointi tai laajemmin digitalisaatio koko yhteiskunnan läpäisevänä muutoksena merkitsevät. Olisi siinä suhteessa tärkeää löytää kriittisiä ja analyyttisiä näkökulmia, jotka välttävät mustavalkoisen yksipuolisen "digin puolesta tai digiä vastaan"-vastakkainasettelun.

Sampsa Heinonen

Kirjoittaja toimii Kookos-kokoelmahallinnan palvelupäällikkönä Suomen museoliitossa.
 
  

NÄKÖKULMA / 20.8.2019

  • Facebook
  • Twitter
  • Linkedin