Vieraskynä: Museoväen Me Too



Seksuaalista häirintää museoalalla selvitettiin nyt ensimmäisen kerran. Työväenmuseo Werstaan johtaja Kalle Kallio kertoo Museoväki-kyselyn tuloksista perjantaihin jatkuvan Museoväki '18 -blogisarjan aloitusosassa.


"En ole kokenut seksuaalista häirintää koko työurani aikana, enkä ole kuullut kenenkään työtoverinikaan kokeneen." "Mitä ihmettä nykytrendin Me Too -kysely täällä tekee?" Uuden Museoväki '18 -tutkimuksen yhteydessä selvitettiin ensimmäistä kertaa seksuaalista häirintää museoalalla. Osa kyselyn vastaajista kritisoi koko asian selvittämistä. Kysely ainakin osoittaa seksuaalisen häirinnän olevan niin yleistä, että sitä esiintyy museoissakin. Lisäksi museoalan häirinnässä on omia erityispiirteitään: ne pitää tunnistaa, jotta asiaan voitaisiin puuttua.

Seksuaalisen häirinnän laajuutta selvitettiin kysymällä, ovatko vastaajat kokeneet seksuaalista häirintää viimeisen kahden vuoden aikana. Taloustutkimus teetti helmikuussa 2018 laajan kyselytutkimuksen työelämän seksuaalisesta häirinnästä EK:n tilauksesta. Tutkimuksen mukaan seitsemän prosenttia työikäisistä oli kokenut häirintää samalla ajanjaksolla. Museoväki-kyselyssä häirinnästä kertoi viisi prosenttia vastaajista.

Museoalan matalampia tuloksia luultavasti selittää kolme tekijää: Museoväki-kyselyn vastaajat ovat keskimäärin iäkkäämpiä, museot ovat erittäin naisvaltaisia työpaikkoja, eikä työ ole välttämättä häirinnälle ihan yhtä altista kuin vaikkapa ravintola- tai terveysalalla. Tutkimuksen mukaan museoalalla työskentelevistä naisista viisi prosenttia ja miehistä kolme prosenttia oli kokenut seksuaalista häirintää. Ilmiön laajuuden huomaa, kun suhteuttaa prosentit museoalan henkilötyövuosiin. Näin laskettuna toista sataa museossa työskentelevää naista, noin 15 miestä ja muutama muunsukupuolinen olisi viimeisen kahden vuoden aikana kärsinyt työssään seksuaalisesta häirinnästä.

Taloustutkimuksen selvityksessä 12 prosenttia naisista ja kahta prosenttia miehistä oli häiritty, mutta museoalalla sukupuoliero näyttää pienemmältä. Kuitenkin iän mukaan tarkasteltuna alle 40-vuotiaista museoalan naisista noin 12 prosenttia oli kokenut seksuaalista häirintää viimeisen kahden vuoden aikana ja miehistä kuusi prosenttia. Yli 40-vuotiaista seksuaalista häirintää oli kokenut kaksi prosenttia sukupuolesta riippumatta. Tällä perusteella olettaisin, että museot ovat likimain yhtä otollisia ympäristöjä häirinnälle kuin muutkin työpaikat.


Millaista on häirintä museoissa?

Tyypillisin häiritsijä oli asiakas- tai yhteistyötahon edustaja (40 % tapauksista), työyhteisön jäsen (26 %), museokävijä (21 %), esimies (7 %) tai joku muu henkilö (5 %). Myös Taloustutkimuksen selvityksessä häiritsijä oli 60 % tapauksista asiakas, ei työkaveri tai esimies. Tämä selittää myös sitä, miksi häirintä on museoalalla yleisintä avoinnapidossa ja museopedagogiikassa, joissa noin 9 % työntekijöistä kohtasi viimeisen kahden vuoden aikana häirintää. Muissa työtehtävissä osuus vaihteli 2-4 prosentin välillä.

Lisäksi tiedusteltiin, olivatko vastaajat ilmoittaneet häirinnästä. Tämäkään tulos ei yllätä: vain 31 % ilmoitti ja 69 % antoi asian olla. Taloustutkimuksen selvityksessä 58 % ei ilmoittanut häirinnästä lainkaan. Sanallisissa vastauksissa kerrotaan esimiehistä, jotka ovat puuttuneet häirintään ja saaneet sen loppumaan, mutta myös niistä, jotka ovat vältelleet ja vähätelleet asiaa. Pahimmissa tapauksissa seksuaalinen häirintä kytkeytyi työpaikkakiusaamiseen.

Sanallisista kertomuksista piirtyy kokonaiskuva museoalan häirinnästä. Monet iäkkäämmät vastaajat muistelivat työyhteisönsä sisäistä häirintää vuosikymmeniä sitten ja vakuuttivat tilanteen jo muuttuneen parempaan suuntaan. Lähenteleviä esimiehiä ja takapuolten puristelijoita enemmän tuntuu työyhteisöjen sisältä tänä päivänä löytyvän seksististä, kaksimielistä, alistavaa tai vähättelevää puhetta, ulkonäön epäasiallista kommentointia, vastentahtoista halailua, piinaavia lähestymisyrityksiä sekä tytöttelyä. Sähköinen teknologia on tuonut mukanaan myös uudenlaista häirintää: epäasiallista viestintää tai nettipornon tuijottamista työpisteellä.

Asiakaspalvelussa työskentelevien vastaajien mukaan yleisöstä löytyy toistuvasti asiattomia kommentoijia ja ehdottelijoita. Museokävijät voivat pyytää liian innokkaasti treffeille, etsiä yhteystietoja tai pahimmassa tapauksessa seurata opasta kaupungin halki tämän kotiovelle saakka. Rasvaiset puheet ja ahdistava käytös liitetään varsinkin iäkkäämpiin miehiin. Tällaisia tilanteita tulee erityisesti ilta-aikaan, kun alkoholi, asiakas ja museo kohtaavat. Tavallisemmin juuri humalaiset lähentelevät, puristelevat ja ehdottelevat avoinnapidon työntekijöille. Oman ryhmänsä muodostavat yläkouluikäiset pojat, jotka arvioivat oppaiden ulkonäköä, lataavat museon asiakaspäätteille pornoa tai kourivat luokkatovereitaan.

Asiakas- ja yhteistyötahojen edustajat nousevat selvästi esiin häirintätilastossa. Esimerkiksi esitelmää on pyydetty valmistelemaan yhteistyökumppanin kotiin tai sidosryhmätilaisuuden päätteeksi sponsori on odottanut saavansa lämmintä seuraa. Kiinteistöjen omistajat voivat häiritä rakennustutkijaa. Eräs toimittaja tuntuu puolestaan tekevän näyttelyarvionsa kähmimällä henkilökuntaa. Kertomuksissa nousevat esiin niin taiteilijat, johtavat virkamiehet, konsultit, kouluttajat, työntekijöiden puolisot kuin alihankkijatkin.


Häirikön valta

Häirinnässä on museoalallakin hyvin usein kysymys vallasta ja vallan väärinkäytöstä. Esimerkiksi museokävijä käyttää maksavan asiakkaan valtaa asiakaspalvelijaan ja sponsori kokee museon olevan hänestä riippuvainen. Kuvaavaa on, että työntekijätehtävissä häirintää oli kohdannut kuusi prosenttia, toimihenkilöistä 5 %, esimiehistä 4 % ja museonjohtajista vain prosentti. Epätyypillisissä työsuhteissa työskentelevistä häirintää kohtasi kahdeksan prosenttia, vakituisissa työsuhteissa työskentelevistä vain neljä prosenttia. Heikko asema lisää selvästi häirinnän riskiä.

Myös museon koko vaikuttaa häirinnän luonteeseen: asiakas- tai yhteistyötahojen edustajat syyllistyivät häirintään tavallisimmin pienissä museoissa, kun suurissa museoissa ongelmana oli useammin työyhteisöjen sisäinen häirintä. Pienet museot ovat huomattavasti riippuvaisempia kumppaneistaan, kun taas suurissa museoissa häirintää tukevat valtarakennelmat muodostuvat herkemmin talon sisälle. Valta-asetelmat näkyvät myös siinä, miten häirinnästä ilmoitetaan. Kun vakituisessa työsuhteessa olevista 40 prosenttia ilmoitti häirinnästä, määräaikaisessa työsuhteessa olleista vastaajista ei yksikään.

Vaikka kyselyssä tulee esiin tapauksia, jotka täyttävät rikoksen tunnusmerkit, museoalalla tapahtuva häirintä ei onneksi rinnastu esimerkiksi elokuva-alan ongelmiin. Silti ilmiötä ei pidä meilläkään vähätellä. Nähdäkseni oleellisinta olisi vaikuttaa siihen, että häirinnästä ilmoitettaisiin mahdollisimman aikaisessa vaiheessa ja tapaukset käsiteltäisiin ripeästi ja asiallisesti - oli taustalla millaisia valta-asetelmia tahansa. Erityisesti yleisötyössä tulisi määrätietoisesti löytää uusia keinoja henkilökuntaan kohdistuvan häirinnän kitkemiseen. Aivan liian moni varttuneempi vastaaja muisti museon kesätyttönä kohtaamansa häirinnän. Ahdistelukokemusten ei pitäisi jotenkin luonnostaan kuulua kenenkään museouraan.


Kalle Kallio
Kirjoittaja on Työväenmuseo Werstaan johtaja, joka on vastannut kaikista Museoväki-tutkimuksista vuosina 2003-2018.

Uusimman tutkimuksen yksityiskohtaiset tulokset ja suorat jakaumat julkistetaan blogisarjan seuraavassa osassa.
 
  

NÄKÖKULMA / 17.9.2018

  • Facebook
  • Twitter
  • Linkedin