Nyt ei erota taidetta pöhinästä


Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä luo katsauksen museoiden pöhinätilanteeseen.


"Museoissa on kuulkaas pöhinää" otsikoi päätoimittaja Pessi Rautio uusimmassa Taide-lehdessä (3/2017) juttunsa, jossa hän kritisoi museoiden muutosta ja halua "olla jotain uutta ja erilaista".

Erityisen huolestuttavana Rautio pitää sitä, että museot käyttävät aikaisempaa enemmän resursseja viestintään. Tätä päätelmää hän ei ole tehnyt siitä, että Taide-lehdessä museot ovat kasvava ja pääasiallinen ilmoitustilan ostajaryhmä.

Päätelmän taustalla on Suomen museoliiton viestintäpäällikkö Tuuli Rajavuoren arvio Vuoden museo -kilpailun finaaliin sijoittuneen ja Vuoden erikoispalkinnolla huomioidun Vantaan taidemuseo Artsin muutoksesta. Museo-lehdessä (2/2017) Rajavuori toteaa myönteisenä kehityssuuntana sen, että vaihtuvien näyttelyiden määrää on vähennetty ja resursseja on käytetty aikaisempaa enemmän esimerkiksi viestintään.

Kriittisillä linjoilla museoiden nykyisen kehityksen osalta oli jo aikaisemmin taidekriitikko ja toimittaja Otso Kantokorpi (Ylen Kulttuuricocktail 10.5.2017). Hänen mukaansa panostaminen viestintään ja näyttelyiden oheistoimintaan on lähinnä museoiden epätoivoinen yritys esittää uusiutumista tilanteessa, jossa voimavarat olisi keskitettävä veret seisauttavien näyttelyiden tekemiseen.

Suomalaisia taidemuseoita saattaa lohduttaa tieto siitä, että ne eivät ole astumassa kriitikkojen kuvaamaan harhaan yksin. New Yorkin MoMAssa on liikuntapiirejä, Belgialaisessa taidemuseossa joogataan ja V&A:n näyttelyissä on suosittuja fitnesstunteja.

Näkökulmasta riippuen lohduttavaa tai vahvistavaa on myös se, että museokritiikki on samaa maailmalla ja Suomessa. Se ei nyt vain näytä olevan sopivaa, että taidemuseot vastaavat muihinkin tarpeisiin kuin taidekasvatukseen ja hiljentymiseen hyvän taiteen äärelle. Hyvän taiteen taas näyttää tunnistavan siitä, että näyttelypaikka ei pidä itsestään meteliä.

Amerikkalaisella taidesivustolla, Artsyssa, kesäkuussa julkaistussa kolumnissa Why the rise of Workout Classes in Museums Should Worry Art Lovers Daniel Kunitz kysyy, miksi taidemuseota ei voisi käyttää liikuntapaikkana tai virkistäytymiseen samalla tavalla kuin kävelyä luonnossa. Luonnossakin yksittäisiin puihin keskittymistä tärkeämpää on metsä, joka luo suotuisan ympäristön mielen ja kehon piristämiselle. Samassa yhteydessä nousee esiin kysymys, miten taiteen merkitykseen vaikuttaa se, että yksittäisen teoksen sijasta keskitytään kokonaisuuden luomaan tunnelmaan tai jonkin aktiviteetin ohjaajan sanomaan, jonka vaikutusta ympäröivät taideteokset vahvistavat.

On tietenkin selvää, että jooga- ja fitnesstunnit, lasten työpajat, yritysryhmät tai osallistavat näyttelykohteet häiritsevät henkilöitä, jotka ovat tulleet museoon hiljentymään taideteosten äärelle ja pohtimaan niiden sanomaa. Toinen kysymys sitten on, minkälaisten kävijöiden ehdoilla museoita kehitetään tai ollaan kehittämättä. Tällä hetkellä museot ovat valinneet linjan, jossa kohderyhmää laajennetaan ja tarjontaa monipuolistetaan. Taideteoksia ja esineitä hyödynnetään ja avataan kävijöille muutenkin kuin perinteisillä asiantuntijaopastuksilla.

Tähän valintaan ovat vaikuttaneet taloudelliset syyt. Niitä merkittävämpi syy on kuitenkin se, että museoita tarvitaan entistä enemmän myös muuhun kuin taidevalistukseen tai taiteen edistämiseen. Museot ovat keskeinen osa koulujärjestelmää sekä terveydellisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin ylläpitoa.

Aika näyttää, onko suunta oikea, mutta varmaa on, että valittu linja ei heikennä museoiden näyttelyiden laatua. Huoli laadun heikkenemisestä näyttää perustuvan tunteeseen faktan sijasta. Missään yhteydessä ei ole tietääkseni arvioitu, että ennen taidenäyttelyt olivat parempia. Laadun heikkenemistä ei voi päätellä ainakaan Taide-lehdestä, sillä olen lukenut museoartikkelit siitä usean vuoden ajan. Niiden perusteella sutta ja sekundaa on aina tuotettu. Harhainen on myös käsitys, että viestintä ja markkinointi vievät museoiden resursseja - pikemminkin ne ovat keskiössä museoiden resurssien kasvattamisessa.

Sen sijaan kiistaton fakta on se, että näyttelyiden määrä on vähenemässä. Tarjontaa kuitenkin vielä riittää. Vuonna 2016 taidemuseot avasivat reilut 300 vaihtuvaa näyttelyä ja ylläpitivät lukuisia perusnäyttelyitä näiden lisäksi. Artsi avasi uuden näyttelyn noin kahden kuukauden välein, joten kyllä sen viidessä näyttelyssä Rautiolle ja muille taiteen rakastajille edelleen katsottavaa oli ja on. Pöhinättömiäkin hetkiä löytyy, vaikka muun muassa viestinnän ja onnistuneen brändäämisen vuoksi kiinnostus ja kävijämäärät ovat Artsissakin kasvussa, eikä toiminnallisuus ole vähenemään päin.

Lukemissani kolumneissa ja artikkeleissa taidemuseoiden suunnasta ovat olleet huolissaan lähinnä taidekriitikot. Miltä kehitys mahtaa näyttää taiteilijan näkökulmasta? Onko taiteentekijän lähtökohta ja tavoite, että jokainen työ saa pysähtymään, hiljentymään ja miettimään? Vai olisiko jopa niin, että nyt museot ovat tavoittelemassa jotain, mitä taiteen näkökulmasta pitääkin tavoitella?

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri
 
  

NÄKÖKULMA / 4.8.2017

  • Facebook
  • Twitter
  • Linkedin