Kuka voittaa ja mitä, jos Guggenheim ei toteudu?


Ei kukaan. Ei mitään. Näin vastaa kysymykseen Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä.

Guggenheimin tukisäätiö teki viime viikolla uuden esityksen museon toteuttamiseksi. Esityksessä yksityisen rahoituksen osuus oli kasvanut yli 66 miljoonaan euroon. Lisäksi tukisäätiö sitoutui museon ylläpitoon rakennusvaiheen jälkeen.

Esityksen mukaan Helsingin kaupunki osallistuu museon investointiin 80 miljoonalla eurolla, takaa tukisäätiön 35 miljoonan euron lainan sekä osallistuu kiinteistön ylläpitokustannuksiin 6,5 miljoonalla eurolla vuodessa. Hallinnollisesti Helsingin kaupungin rooli rajoittuu museokiinteistön omistamiseen. Uutta oli myös se, että Amerikkaan rahaa lähetetään aikaisempia suunnitelmia vähemmän. Guggenheim-säätiö on alentanut lisenssimaksuaan 10 miljoonaa dollaria.

Yksityisen rahoituksen osuus on noussut korvaamaan nollaan euroon pudonnutta valtion investointirahoitusta. Ministeri Grahn-Laasosen hätäisen lupauksen perusteella museo saa valtion rahaa valtionosuusrahoituksena 1,3 miljoonaa euroa vuodesta 2021 eteenpäin.

Esittelyssä julkistetut yksityiset rahoittajat edustavat niitä tahoja, jotka aluetaloudellisten tutkimusten mukaan tekevät rahaa museotoiminnalla. Yksityinen rahoitus on poikkeuksellisen suuri ja toteuttaa ensi kertaa näkyvästi niitä tavoitteita, joita Suomen museoliittokin on museoiden talouden vahvistamiselle ja rakenteiden muuttamiselle asettanut.

Nyt on avautunut ikkuna, joka toivottavasti mahdollistaa rahoitusrakenteen tuulettamisen koko museoalan eduksi. Tältä osin on onnetonta, että Guggenheim-esimerkki nostaa esiin uhan, että rahoitusrakenne alkaa toisesta päästä lahota kohti nollasummaa, kun kaupunki ja erityisesti valtio ovat omalta osaltaan vähentäneet osuuttaan yksityisen rahoituksen tahdissa.

Guggenheimin tukisäätiön esitys on hyvä ja epäilemättä paras tähänastisista. Tältä osin on hieman vaikea ymmärtää sitä nihkeyttä, jolla esitystä on julkisuudessa käsitelty. Minunkin haastatteluistani on melko järjestelmällisesti jätetty pois ne myönteiset arviot, joita olen erityisesti yksityisen rahoituksen osalta antanut. Poliitikoista äänessä ovat olleet lähinnä ne, jotka ovat kaivautuneet kielteisine kantoineen niin syvälle poteroihinsa, ettei niistä pää nouse pinnalle, vaikka jalkojen alle kertyisi miten paljon vaikuttavuusarvioita, uusia esityksiä ja yksityistä rahaa.

Hankearvioinneissa ja niihin liittyvissä keskusteluissa on kummallista se, että hankkeen kannattajilta ja toteuttajilta odotetaan tutkimusta ja selvitystä toisensa perään. Hankkeen vastustajilta ei odoteta tasaveroisessa keskustelussa kuin tunne- ja ennakkoluulopohjaista mölinää tyyliin "ei rahaa Guggenheimille".

Reilua olisi, että myös vastustajien argumenttien odotettaisiin perustuvan selvityksiin, joissa arvioitaisiin, mitä saavutetaan jos Guggenheim-hanke ei toteudu. Tasapuolisuuden nimissä olisi saatava vastaukset ainakin seuraaviin kysymyksiin:

1. Miten Guggenheimille luvatut valtion ja kaupungin rahat siirtyvät sosiaalitoimeen vanhusten, vähäosaisten, asunnottomien tai muiden syrjäytyneiden tukemiseen?
2. Miten hankkeelle luvattu yksityinen rahoitus siirtyy muiden museoiden, taiteilijoiden ja muiden kulttuuriorganisaatioiden iloksi?
3. Miten Etelärannan tontti saa parkkipaikkaa parempaa käyttöä ja millä rahalla?
4. Miten hankkeelle luvattu 1,3 miljoonan euron valtionosuus siirtyy muille museoille ja millä perusteilla?

Ennen paremman tutkimuksen valmistumista esitän jokaiseen edellä esitettyyn kysymykseen vastauksen: Ei mitenkään.

Niin Guggenheim-hankkeen yhteydessä kuin muussakin toiminnassa meidän on valittava, ohjaako toimintaamme enemmän voiton mahdollisuus vai tappion pelko. Voiton mahdollisuus ohjaa tekemiseen, tappion pelko tekemättömyyteen. Tällä hetkellä meillä ei sen enempää museoalana kuin kansakuntanakaan ole varaa tekemättömyyden riskiin.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri
 
  

NÄKÖKULMA / 8.11.2016

  • Facebook
  • Twitter
  • Linkedin