Suojelusta uuteen käyttöön

Jyväskylän Valtiontalo on ollut väännön kohteena jo pitkään ja samalla rapistunut entisestään. Suojelu yksinään ei pelasta rakennuksia. Kuva: Halo Efekti

Rakennuksen suojeleminen on ajatuksena kaunis, ja valitettavan usein suojeleminen jääkin vain kauniiksi ajatukseksi. Museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä toivoisi näkevänsä ajatusten sijasta tekoja. Suojellut rakennukset ansaitsisivat jatkoa tarinoilleen.


Kun joku sanoo "Tämä rakennus on suojeltava", merkitsee se tavallisesti kuulijalleen ja sanojalleen jotakin positiivista. Useimmat meistä ovat ylpeitä, jos jokin kohde on valittu siihen joukkoon, joka halutaan periyttää tuleville sukupolville esimerkkinä aikamme arvoista ja osaamisesta. Sitä ylpeämpiä olemme, mitä enemmän oma historiamme liittyy kyseiseen kohteeseen.

Museoissa työskentelevät ja kulttuuriperinnön suojelusta kiinnostuneet törmäävät usein myös toiseen asenteeseen, jossa rakennuksen ottaminen suojelun piiriin näyttäytyy ennen muuta uhkana. Todellisuus myös näyttäytyy vastakkainasetteluna, jossa museoväki on otsa rypyssä dynaamista vetovoimaisuus-kehitys-työllistämiskieltä puhuvan grynderin vastakappaleena tai jarrupalana. Väitän kuitenkin, että tässäkään tapauksessa kumpikaan osapuoli ei halua tuhota kulttuuriperintöä, vaan yksittäisen kohteen valinnasta ja erityisesti suojelun keinoista ollaan eri mieltä.

Molemmat edellä mainitut asenne-esimerkit voivat johtaa siihen, että rakennus suojellaan tai sitten ei. Lopputulostakaan ei voi ennustaa: rakennus säilyy tuleville sukupolville tai sitten ei. Sen, säilyykö rakennus todella tuleville sukupolville, ratkaisee vain ja ainoastaan se, löydetäänkö rakennukselle käyttöä tai oikeammin vielä uutta käyttöä. Useimmitenhan toiminta tai tarkoitus, johon rakennus on alun perin tehty, on jo loppunut tai muuttunut.

Inarissa pidetyillä museopäivillä Keski-Suomen museon museonjohtaja Heli-Maija Voutilainen totesi osuvasti, että ilman käyttöä jäävät suojellut rakennukset kääntyvät sekä suojelua ajavien että suojelua vastustavien tappioksi. Tästä on Jyväskylässä ja muualla Suomessa lukuisia esimerkkejä. Tyhjilleen jääneet ja rapistuvat suojellut rakennukset rapauttavat sekä museoväen että gryndereiden mainetta täysipäisinä ihmisinä.

Tämän lose-lose-tilanteen väistämiseksi kaikkien osapuolten pitäisi tehdä ankarasti töitä. Museoiden puolelta meillä on varmasti varaa rakentavampaan asenteeseen, jossa passiivisuuteen ohjaavasta suojelumääräyksen ajamisesta siirrytään aktiiviseen uuden käytön etsintään ja ideoimiseen. "Tämä rakennus halutaan suojella" -näkökulman voi vaihtaa "tälle rakennukselle halutaan löytää uusi käyttö" -asenteeksi.

Vastuu uuden käytön löytämisestä on molemmilla osapuolilla, mutta onnistumisen edellytykset ovat oletettavasti paremmat koulutetulla ja luovalla museoväellä. Grynderin idealistalla ei useimmiten ole muuta kuin rakennuksen ottaminen museokäyttöön.

Näkökulman muutos johtaa epäilemättä tilanteisiin, jossa kulttuurihistoriallisesti merkittävistä kohteista kaatuu väliseiniä, ja jopa rakennusten ulkonäköön tulee muutoksia. Mutta yhtä varmasti se johtaa tilanteisiin, joissa arvokkaaksi määritelty kohde säilyy entistä useammin aktiivisena yhteisönsä osana, joka säilyttää vanhaa ja luo uutta. Tämä on win-win.