Museot ovat aina poliittisia


Museo kertoo aina jonkin kertomuksen valitsemallaan tavalla ja jättää muita kertomuksia ja vuorovaikutuksen tapoja käyttämättä. Museoiden pitäisi tarttua kipeisiin ja ristiriitaisiakin tunteita herättäviin aiheisiin, kirjoittaa museolehtori Mari Jalkanen.



Osallistuin ensikertalaisena ICOM -konferenssiin, josta pääsihteeri Levä kirjoitti aiemmin tällä blogilla INTERCOM-komitean näkökulmasta. Kuulun itse CECA -komiteaan, joka keskittyy museokasvatukseen ja yleisötyöhön (CECA = Committee for Education and Cultural Action).

CECA:n ohjelmassa kuultiin useita Euroopan ulkopuolisia puheenvuoroja. Museoiden suurvallasta, Englannista, taisin kuulla vain yhden, mutta sitäkin vaikuttavamman esimerkin Victoria and Albert -museon nuoriso-ohjelmista.

Useat puhujat edustivat museota, joka toimii meidän kotoisesta yhteiskunnastamme hyvin poikkeavassa ympäristössä. Esimerkkinä voisi mainita The Tower of David -museon Jerusalemista, joka kutsuu toimintaansa mukaan niin juutalaiset kuin arabitkin. Puheenvuorojen taso vaihteli komiteassamme suuresti, mutta monet esitykset olivat äärimmäisen kiinnostavia, innostavia ja koskettavia kertomuksia käytännön museotyöstä tai ideologiasta työn taustalla. Mieleeni jäi kolme monissa esityksissä toistuvaa teemaa: museoiden poliittisuus, yhteisöt sekä henkilökunnan koulutus.



Museot ovat aina poliittisia. Neutraali asema ei ole mahdollinen, sillä museo kertoo aina jonkin kertomuksen valitsemallaan tavalla ja jättää muita kertomuksia ja vuorovaikutuksen tapoja käyttämättä. Museoiden tulisi siis olla hyvin tietoisia siitä, kenelle ne puhuvat ja kenelle näyttelyt ovat saavutettavia tiedollisesti, taidollisesti, sosiaalisesti, kulttuurisesti ja taloudellisesti.

Jotta museo voi sitoutua tiettyyn arvomaailmaan ja jotta se tulisi selväksi myös muille, arvojen pitäisi olla selvät ja yhteiset koko henkilökunnalle museon johtajasta lipunmyyjään. Liverpoolissa kansallismuseo on valinnut poliittiseksi ja ideologiseksi lähtökohdakseen ihmisoikeudet ja kaikenlaisesta syrjinnästä kieltäytymisen. Heillä ei ole esimerkiksi tarvetta antaa tilaa "maahanmuuttokriittisille" näkökulmille.

Museoiden pitäisi tarttua kipeisiinkin ja ristiriitaisia tunteita herättäviin aiheisiin. Joskus nopea reagointi, juuri nyt kuumana käyvään keskusteluun on tärkeää ja joskus museo voi lisätä tietoisuutta historian vaietuimmista tapahtumista. Ensimmäisestä hieno esimerkki oli "lasten vaalit" Dominikaanisessa tasavallassa vastarintaliikkeen historiasta kertovassa museossa presidentin vaalien alla.

Eräs isä toi lapsensa toisesta kaupungista tapahtumaan, koska ei osannut vastata itse tämän kysymyskin käynnissä olevasta vaalitaistosta. Tämän museon tavoitteena oli tukea vastuullista kansalaisuutta. Amsterdamin merimuseossa taas avautui orjuudesta kertova näyttely, joka käsittelee historian osaa, jonka moni nykyhollantilainen haluaisi sivuuttaa. Näyttelyprosessiin osallistui ja siellä vieraili sekä valtaväestöä että orjuutettujen jälkeläisiä.Näyttely kysyi myös, mitä orjuus on nykyaikana.



En tainnut kertaakaan kuulla koko konferenssin aikana sanoja kävijä tai asiakas. Sen sijaan puhuttiin yhteisöistä. Suurissa miljoonakaupungeissa yhteisö on se, mitä museon oven ulkopuolelta löytyy.Sao Paulossa Pinacoteca do Estadossa tämä tarkoittaa sitä, että taidemuseo on työskennelty jo kymmenen vuoden ajan yhdessä museon lähialueiden asunnottomien ja narkomaanien kanssa.

Joskus museo hakeutuu vuorovaikutukseen kaukaisemman yhteisön kanssa, esimerkiksi Ecuadorissa museo matkusti eristyneisiin vuoristokyliin, joista matka toiseen suuntaan olisi ollut monessakin mielessä ylivoimainen. Kaikissa tapauksissa yhteisöjen kanssa toimiminen edellyttää lujan luottamuksen rakentamista oli sitten kyseessä kodittomat Sao Paolon kadulta, huonosti koulutetut ja työttömät Lontoon skidit tai vaikkapa erilaisten vammaisjärjestöjen jäsenet.

Vaikka konkreettiset esimerkit olivat suomalaisesta näkökulmasta vieraita, niin näkökulman soveltaminen jokaisessa museossa kyllä onnistuu. Mitä ovat meidän yhteisömme? Millaisiin yhteiskunnan ongelmiin me voimme tarttua ja ketkä ovat ne ihmiset, joiden hyvinvointia museo voi lisätä? "Museot tarvitsevat kuraattoreja, jotka tuntevat yhteisönsä paremmin kuin kokoelmansa!"


Henkilökunnan koulutus tuntui olevan tapetilla monessa museossa. Esimerkiksi jo mainitsemassani Pinacoteca do Estadossa museoavustajat ja ilmeisesti muukin henkilökunta osallistui jatkuvasti pedagogisen osaston ja henkilöstöosaston yhdessä laatimaan koulutusohjelmaan. Ohjelmassa mm pohdittiin omaa ja asiakkaan roolia museossa, ohjelmassa oli työpajoja erilaisista taidetekniikoista sekä opastetut vierailut jokaiseen museon näyttelyyn, joita tässä paikassa oli todella paljon.

Lisäksi henkilökunta tutustui kaupungin muihin kulttuurilaitoksiin vertaillakseen toimintatapoja ja oppiakseen uutta.Toisessa esimerkissä henkilökunta pidettiin tietoisena yleisöstään velvoittamalla jok'ikinen museon työntekijä viettämään yhden päivän kuukaudessa näyttelysaleissa kohdaten kävijöitä ja seuraten heidän etenemistään näyttelyissä.

Kaiken kaikkiaan minulle välittyi Rion konferenssista museokäsitys, jonka keskiössä on toiminta, vuorovaikutus, yhteisöllisyys ja vastuullisuus. Vapaa käännös yhdestä mieleeni jääneestä lauseesta:

"Usein museoiden menestyksestä kerrotaan kävijämääriä mittaamalla, olisiko oikeampi onnistumisen mittari museoissa käytyjen keskustelujen määrää?


Mari Jalkanen
Museolehtori, Taidekaari-kulttuurikasvatusohjelma
Tampereen kaupunki
Hyvinvointipalvelut
Museopalvelut/kulttuurikasvatusyksikkö TAITE

 
  

NÄKÖKULMA / 22.8.2013

  • Facebook
  • Twitter
  • Linkedin