Avoimuuden ihanuus ja kurjuus?

Vuosittaisilla museoalan teemapäivillä keskusteltiin ajankohtaisesta avoimen kulttuurin teemasta otsikolla Oikeus kokoelmiin! Päivien ansiokkaat esitykset ja keskustelut käsittelivät teemaa usealta eri kantilta: Kenellä on oikeus puhua, käyttää tai hyödyntää kokoelmia? Pitäisikö museoiden aineistojen olla avoimesti kaikkien saatavilla ja hyödynnettävissä? Kuinka avaaminen käytännössä onnistuu?

Avoimen kulttuurin ajatus tuntuu kauniilta ja houkuttelevalta: toki yhteisen kulttuuriperintömme tulisi olla kaikkien kansalaisten saavutettavissa, käytettävissä ja tulkittavissa. Missä on sitten se kurjuus ja onko sitä?

Asiaan vihkiytymättömälle kurjuuden kokemus tulee vastaan jo termien kohdalla: tekijänoikeus- ja tietosuojalainsäädännön kiemurat ja avoimiin sisältöihin liittyvät käsitteet kuten CC0, public domain, Open GLAM ja PSI-direktiivi aiheuttavat epämääräisen kärryiltä putoamisen tunteen. Oikeus kokoelmiin! -seminaari ja verkkosivuille kerätty lisämateriaali toivat mukavasti selkeyttä tähän monimutkaiseen aiheeseen.

Seminaarin puheenvuoroista ja keskusteluista päällimmäiseksi jäi tunne siitä,että museoissa kamppaillaan avoimuuden houkuttavuudenja hyötyjen sekä erinäisten tekijänoikeus- ja tietosuojalakien aiheuttamien rajoitusten ristipaineessa. Museot haluaisivat olla avoimempia ja saavutettavampia, mutta lainsäädäntö estää sen. Lisäksi keskusteluun liittyy kysymys museoiden menetetyistä kuvapalvelutuloista. Näitä aiheita on käsitelty tässä blogissa aikaisemminkin. Fredrik Svanbergin kokoelmien dokumentointifilosofiaa käsitellyt esitys herätti myös kysymyksen siitä, ovatko museoiden kokoelmat luetteloitu saavutettavalla tavalla.

Sanna Marttilan ja muidenkin esiintyjien puheenvuoroista mieleen jäi kuitenkin yksi lohduttava seikka: Avoimeksi voi ryhtyä pienin askelin! Museoiden ei tarvitse kerralla julkaista kaikkia aineistojaan vapaasti käytettäväksi verkossa. Ensinnäkin museo voi avata vain osan kokoelmistaan, juuri sen, joka on tekijänoikeuksista vapaa. Toiseksi, museo voi määritellä avoimuuden asteen ja avattavat oikeudet esimerkiksi Creative Commons -lisenssien avulla. Lisensseistä löytyy selkeäkielistä tietoa Sanna Marttilan artikkelista Oikeus avoimeen kulttuuriin.

Lizzy Jongman ja Maarten Brinkerinkin esittelemät hollantilaiset esimerkit kokoelmien avaamisesta olivat valaisevia. Brinkerink edusti Open culture data -yhteisöä, jonka tavoitteena on edistää kulttuuriaineiston vapaata saavutettavuutta ja käyttöä verkon kautta. Yhteisö järjestää vuosittaisen Apps4NL-kilpailun, jossa kehitetään avointa kulttuuridataa hyväksikäyttäviä sovelluksia.Viime vuonna kilpailun voitti Vistory-sovellus, jossa mobiililaitteen avulla voi katsella paikkasidonnaisia historiallisia videoita ja liittää paikkoihin uusia kuvia. Meillä on Suomessa myös oma Apps4Finland -kilpailumme.

Rijksmuseumin Lizzy Jongma puolestaan kertoi kuinka museo avasi kokoelmansa 110 000 tekijänoikeuksista vapaata teosta ja niiden metadatan ilman käyttörajoituksia (public domain) verkossa. Dataa on sittemmin käytetty materiaalina lukuisissa sovelluksissa, joista esimerkkejä löytyy täältä. Lizzyn mukaan operaatio ei ollut johtanut tulojen menetykseen, koska lisääntynyt näkyvyys on tuonut museolle uusia asiakkaita.

Suomalaisen esimerkin toi Marja Istala-Kumpunen, joka esitteli Ateneumin osallistumista Google Art Projectiin. Eero Järnefeltin Raatajat rahanalaiset (Kaski)(1893) tulee olemaan yksi sivuston ns. gigapixel-kuvista, joita voi netin kautta tutkia tarkemmin kuin paljaalla silmällä. Mainittakoon, että suomalaista museoista myös Espoon modernin taiteen museo EMMA:n kokoelmateoksia on nähtävillä sivustolla.