Museotulevaisuus 7: Reaktiivista, preaktiivista ja proaktiivista kokoelmatyötä
Kimmo Levä tarkastelee kokoelmatyön merkitystä ja tulevaisuuden näkymiä.
Kokoelmat ovat museotoiminnan ydin. Valitettavan usein ne näyttäytyvät kuitenkin myös museoiden ydinongelmana. Kokoelmista harvoin on puutetta, mutta sitäkin useimmin resursseista niiden hoitamiseksi.
Euroopan museoliittojen (NEMO) tapaamisessa kokoelmatyötä pohdittiin seulonnan näkökulmasta. Suomalaisessa Tallennus- ja kokoelmayhteistyöryhmän (TAKO) marraskuisessa kokouksessa puolestaan keskusteltiin alan ikuisuuskysymyksestä eli päällekkäisen tallentamisen vähentämisestä.
Molemmissa seminaareissa perimmäisenä tarkoituksena oli löytää keinoja, joilla varmistetaan kokoelmatyön resurssien riittävyys tulevina vuosina. Kokoelmien seulontakysymyksissä britit ja hollantilaiset vaikuttavat olevan pohdinnoissaan pisimmällä. Useimmissa tapauksissa he ovat joutuneet oppimaan "learning by doing" -metodilla eli heidän museonsa ovat ajautuneet tilanteisiin, jossa kokoelmia on ollut pakko vähentää.
Keskeisintä kokoelmien seulonnassa on ratkaista niihin liittyvät eettiset, taloudelliset ja mahdolliset lainsäädännölliset kysymykset. Etiikan näkökulmasta seulonnassa on kyse lähinnä museon lupauksen rikkomisesta liittyen kokoelmien pysyvyyteen eli materiaalin ikuiseen säilyttämiseen. Talouden näkökulmasta kokoelmien seulontaan liittyy tavoite sekä resurssien säästämisestä että niiden lisäämisestä. Säästöjä tulee, kun tiloja ja henkilötyötä vapautuu kokoelmista, joita ei enää haluta tai voida tallentaa. Resurssien lisääminen seulonnassa liittyy kokoelmien myymiseen. Lainsäädäntöön kokoelmaseulonnoissa törmätään museoiden tekemien sopimusten kohdalla sekä jos kokoelmien poistoihin liittyy materiaalien siirtoja maan rajojen ulkopuolelle.
Hollannissa on meneillään tällä hetkellä useitakin kiinnostavia kokoelmacaseja. Siellä eräs etnologinen museo haluaa luopua kokonaisesta Afrikka-kokoelmasta keskittyäkseen Aasian historiaan ja kulttuuriin. Kokoelmasta halutaan luopua myymällä. Myynnistä saadut rahat on tarkoitus käyttää museon uuden linjan mukaisen toiminnan kehittämiseen. Kokoelmalahjoituksissa siellä on törmätty tilanteeseen, jossa toinen museo halusi poistettavan materiaalin omiin kokoelmiinsa. Se olisi luonnollisesti hyvä ratkaisu, mutta ongelmana oli, että nämä museot sijaitsivat Hollannin rajojen ulkopuolella ja jopa Euroopan ulkopuolella.
Kotimaisessa TAKO-yhteistyössä on monta hyvää puolta, mutta tällä hetkellä se näyttäytyy ennen muuta preaktiivisena hankkeena, jossa kokoelmakysymyksiä ratkaistaan ennen kuin niihin kohdistuu ylivoimaista ulkoista pakkoa. Kansallismuseossa marraskuun puolivälissä pidetty seminaari antoi luvan odottaa, että löydämme ratkaisut, joilla olemme sekä valmiita luopumaan tehtävistä että ottamaan uusia tehtäviä vastaan.
Näiden kahden seminaarin yhteenvetona voi todeta, että lähitulevaisuuden museotyön keskeisin dokumentti ja työkalu on kokoelmapolitiikka, joka ohjaa meitä toimimaan ennalta päätetyllä tavalla - olimme sitten tilanteessa, jossa joudumme reagoimaan tapahtuneisiin muutoksiin tai toimimaan preakoivasti näkyvissä oleviin muutoksiin. Toki tärkeintä olisi, että pystyisimme toimimaan proaktiivisesti siten, ettei kokoelmiemme pysyvyyttä tarvitsisi kyseenalaistaa ollenkaan.
Museotulevaisuuden seitsemäs kysymys on, olemmeko viimein valmiita ottamaan kokoelmien hallintaan liittyvät kysymykset vakavasti - siten, että se myös näkyy toiminnassamme.
Seuraava 4.1.2012 julkaistava artikkeli "Oppimisen vallankumous" tarkastelee, minkälaisia oppimisen paikkoja museot voisivat olla ja minkälaisia niiden pitäisi olla.
Pääsihteeri Kimmo Levä, Suomen museoliitto
Kokoelmat ovat museotoiminnan ydin. Valitettavan usein ne näyttäytyvät kuitenkin myös museoiden ydinongelmana. Kokoelmista harvoin on puutetta, mutta sitäkin useimmin resursseista niiden hoitamiseksi.
Euroopan museoliittojen (NEMO) tapaamisessa kokoelmatyötä pohdittiin seulonnan näkökulmasta. Suomalaisessa Tallennus- ja kokoelmayhteistyöryhmän (TAKO) marraskuisessa kokouksessa puolestaan keskusteltiin alan ikuisuuskysymyksestä eli päällekkäisen tallentamisen vähentämisestä.
Molemmissa seminaareissa perimmäisenä tarkoituksena oli löytää keinoja, joilla varmistetaan kokoelmatyön resurssien riittävyys tulevina vuosina. Kokoelmien seulontakysymyksissä britit ja hollantilaiset vaikuttavat olevan pohdinnoissaan pisimmällä. Useimmissa tapauksissa he ovat joutuneet oppimaan "learning by doing" -metodilla eli heidän museonsa ovat ajautuneet tilanteisiin, jossa kokoelmia on ollut pakko vähentää.
Keskeisintä kokoelmien seulonnassa on ratkaista niihin liittyvät eettiset, taloudelliset ja mahdolliset lainsäädännölliset kysymykset. Etiikan näkökulmasta seulonnassa on kyse lähinnä museon lupauksen rikkomisesta liittyen kokoelmien pysyvyyteen eli materiaalin ikuiseen säilyttämiseen. Talouden näkökulmasta kokoelmien seulontaan liittyy tavoite sekä resurssien säästämisestä että niiden lisäämisestä. Säästöjä tulee, kun tiloja ja henkilötyötä vapautuu kokoelmista, joita ei enää haluta tai voida tallentaa. Resurssien lisääminen seulonnassa liittyy kokoelmien myymiseen. Lainsäädäntöön kokoelmaseulonnoissa törmätään museoiden tekemien sopimusten kohdalla sekä jos kokoelmien poistoihin liittyy materiaalien siirtoja maan rajojen ulkopuolelle.
Hollannissa on meneillään tällä hetkellä useitakin kiinnostavia kokoelmacaseja. Siellä eräs etnologinen museo haluaa luopua kokonaisesta Afrikka-kokoelmasta keskittyäkseen Aasian historiaan ja kulttuuriin. Kokoelmasta halutaan luopua myymällä. Myynnistä saadut rahat on tarkoitus käyttää museon uuden linjan mukaisen toiminnan kehittämiseen. Kokoelmalahjoituksissa siellä on törmätty tilanteeseen, jossa toinen museo halusi poistettavan materiaalin omiin kokoelmiinsa. Se olisi luonnollisesti hyvä ratkaisu, mutta ongelmana oli, että nämä museot sijaitsivat Hollannin rajojen ulkopuolella ja jopa Euroopan ulkopuolella.
Kotimaisessa TAKO-yhteistyössä on monta hyvää puolta, mutta tällä hetkellä se näyttäytyy ennen muuta preaktiivisena hankkeena, jossa kokoelmakysymyksiä ratkaistaan ennen kuin niihin kohdistuu ylivoimaista ulkoista pakkoa. Kansallismuseossa marraskuun puolivälissä pidetty seminaari antoi luvan odottaa, että löydämme ratkaisut, joilla olemme sekä valmiita luopumaan tehtävistä että ottamaan uusia tehtäviä vastaan.
Näiden kahden seminaarin yhteenvetona voi todeta, että lähitulevaisuuden museotyön keskeisin dokumentti ja työkalu on kokoelmapolitiikka, joka ohjaa meitä toimimaan ennalta päätetyllä tavalla - olimme sitten tilanteessa, jossa joudumme reagoimaan tapahtuneisiin muutoksiin tai toimimaan preakoivasti näkyvissä oleviin muutoksiin. Toki tärkeintä olisi, että pystyisimme toimimaan proaktiivisesti siten, ettei kokoelmiemme pysyvyyttä tarvitsisi kyseenalaistaa ollenkaan.
Museotulevaisuuden seitsemäs kysymys on, olemmeko viimein valmiita ottamaan kokoelmien hallintaan liittyvät kysymykset vakavasti - siten, että se myös näkyy toiminnassamme.
Seuraava 4.1.2012 julkaistava artikkeli "Oppimisen vallankumous" tarkastelee, minkälaisia oppimisen paikkoja museot voisivat olla ja minkälaisia niiden pitäisi olla.
Pääsihteeri Kimmo Levä, Suomen museoliitto
