Kokoelmilla ei ole rahallista arvoa – paitsi vakuutusyhtiöille

Museoiden kokoelmatyön lähtökohta on, että kokoelmia ja niihin liitettäviä objekteja ei arvoteta rahassa. Museokokoelmien arvo perustuu historialliseen ja kulttuuriseen merkitykseen, jotka tekevät niistä korvaamattomia.

Kokoelmien korvaamattoman luonteen vuoksi museoilta edellytetään korkeaa ammattitaitoa, jolla varmistetaan etteivät objektit vahingoitu sen enempää lyhytaikaisessa näyttelykäytössä, pitkäaikaisen säilytyksen aikana kuin näiden välimaastossakaan eli siirtojen aikana. Museokohtaisten pätevyysvaatimusten lisäksi korkean ammattitaidon ylläpitoa tuetaan valtionosuuskriteeristöllä ja ICOM:n museotyön eettisellä ohjeistolla. Molemmilla varmistetaan, että ammattimaisesti toimivien museoiden henkilöstöllä on riittävät ja yhtenevät tiedot ja taidot kokoelmien käsittelyyn.

Kummallisuuksia käytännöissä

On ristiriitaista, että lähtökohtaisesti museotyöhön ei kuulu kokoelmien rahaperusteinen arviointi, mutta heti jos teos tai esine liikahtaa oman museon ulkopuolelle, rahaperusteisesta arvioinnista tulee hyvin keskeistä. Jokaisen museon lainasopimuksessa lienee kohta, johon tulee määritellä vakuutusarvo. Museo-objektilla on siis olemassa hinta vakuutusyhtiölle ja sitä lainaavalle taholle, vaikka vastaava pohdinta muissa yhteyksissä on enemmän tai vähemmän asiatonta ja jopa julkeaa.

Toinen kummallisuus on se, että museot ovat koulutuksen, museolain ja yhteisen etiikan kautta luoneet ammattilaisten yhteisön, jossa luottamus toisen osaamiseen loppuu useimmissa tapauksissa heti, kun kokoelmia luovutetaan toisen museon käyttöön. Melko usein kokoelmien lainaamisen ehtona on, että kuljetus, esillepano tai pakkaaminen on tehtävä lainan antavan museon toimesta tai ainakin sen tiiviissä valvonnassa.

Edellä mainittujen käytäntöjen seuraus on se, että kokoelmalainojen kautta näyttelyjen ja museoiden kokonaiskulut nousevat. Museoyhteisön osalta olisi siedettävää, jos lainaajan maksamat kustannukset hyödyttäisivät lainaajamuseon taloutta. Käytännössä raha kuitenkin valuu museoalan ulkopuolelle vakuutus- ja kuljetusyritysten tileille.

Young Rembrandt - Rising Star -näyttely Museum de Lakenhalissa esitteli Rembrandtin varhaisia töitä. Kuva: Karin Polder

Hollannissa teoslainoihin omaisuus

Suomessa ei ainakaan toistaiseksi ole paljon keskusteltu kokoelmalainoihin liittyvistä kustannuksista, joiden hintatason ala itse määrittää. Hollannissa keskustelua viritellään. Museum de Lakenhalin johtaja Meta Knol kuvasi museoiden yhdessä tuottaman Rembrandtin juhlavuoden jälkeen teoslainoihin liittyviä käytäntöjä perversseiksi. Jatkossa museolla ei ole kiinnostusta osallistua näyttelypolitiikkaan, joka tähtää yleisömagneettien tuottamiseen.

Knol kertoi teoslainoihin liittyvien kustannusten karanneen täysin käsistä. Hänen mukaansa syynä oli ennen muuta vakuutuskustannukset ja museoiden toisilleen asettamat vaatimukset. Hollannin mittapuussa keskisuuren Museum de Lakenhalin huimasta 1,2 miljoonan euron näyttelybudjetista vakuutusmaksut veivät yhden neljäsosan.

Kustannusten karkaaminen pakotti museon keskittymään kävijämääriin ja ennen muuta niiden nostamiseen. Tästä huolimatta museon normaalilla pääsymaksun hinnalla ei olisi voinut edes teoriassa kattaa näyttelyn kuluja, sillä pelkästään vakuutusmaksujen kattaminen olisi edellyttänyt 37 000 maksullista kävijää. Museo päätyi nostamaan pääsylipun hintaa 7,5 eurolla, eli käytännössä Rembrandt näyttelyn pääsylippu oli tuplasti kalliimpi kuin norminäyttely.

Pääsymaksun nostaminen löi korville vuoden pääteemaa, jonka tavoitteena oli tuoda Rembrandtin tuotanto kaikkien saataville. Kustannuspaineessa näyttely kohdennettiin vain vauraammalle kansanosalle. Nostetullakin hinnalla taloudellinen tasapaino edellytti sitä, että museo oli täynnä väkeä pääosan avoinnaoloajasta. Näin tapahtuikin. Ihmiset kurkkivat teoksia toistensa yli, ja epäilemättä harvoille avautui kuraattorin ajatus näyttelyn tarinasta.

Kokoelmaobjekteilla ei hintaa

Jos museoala eläisi kuten opettaa, kokoelmaobjekteille ei määritettäisi hintaa missään olosuhteissa – ei varsinkaan silloin, kun kokoelmia lainataan museoiden välillä. Tällöin museot eivät myöskään nostaisi lainan ottavan museon työkustannuksia edellyttämällä omien kuriiriensa, kuljettajiensa tai muiden ammattilaistensa käyttöä.

On tärkeä tehdä selvitys, minkä verran näyttelyjen kustannukset laskisivat, kannattavuus paranisi ja paineet pääsylipun hinnan nostamiseen vähentyisivät, jos vakuutuskulut olisivat nolla euroa ja luottaisimme kollegojemme ammattitaitoon tilanteessa kuin tilanteessa. Tässä on TAKO:lle töitä.