Kuka omistaa museoiden kokoelmat?
Kolonialismi ja museoiden kokoelmat herättävät keskustelua myös Saksassa.
Museot toimivat ajassaan ja on selvää, että keskustelu kolonialismista ja Black Lives Matter -liikkeestä koskettavat myös museoita. MuseoProssa kolonialismia on aiemmin käsitellyt Elina Parkkila ja ryöstettyä taidetta Kimmo Levä. Aihe on edelleen ajankohtainen.
Saksassa kolonialismikeskustelua ovat ruokkineet uudelleen rakennettuun Berliinin kuninkaanlinnaan sijoittuneen Humboldt-foorumin näyttelysisällöt. Kuninkaallisen residenssin uudelleenrakentaminen on ylipäätään jakanut mielipiteitä voimakkaasti. Joillekin linna on keskeinen historiallinen muistomerkki, joka eheyttää arvokkaan alueen. Toisille rekonstruktio on kauhistus, jonka kupolin ristikin viestii nyky-Saksasta väärällä tavalla.
Kolonialismikeskustelu liittyy Humboldt-foorumiin näytteille tulevaan Etnologisen museon erinomaiseen Beninin pronssiveistosten kokoelmaan. Näitä on vaadittu palautettavaksi Nigeriaan.
Beninin pronssit ovat vain pieni osa kolonialismia ja ryöstettyä taideteoksia koskevaa keskustelua.
Ryöstötaide ja ryöstettyjen taideteosten palauttaminen päätyy julkisuuteen usein silloin, kun palautetaan kolmannen valtakunnan aikana varastettuja taideteoksia omistajilleen. Taideteokset ovat kuitenkin kelvanneet muillekin kuin natseille. Esimerkiksi Venäjän museoissa on edelleen Saksan museoiden kokoelmista sodan jälkeen anastettuja teoksia.
Museokokoelmat poliittisina pelinappuloina
Keskustelu on ajoittain poliittista ja nationalistista. Esimerkiksi Meksikon vaatimuksia atsteekkien esineistön palauttamiseksi on tulkittu monella tavalla. Suomen Kansallismuseon viime vuonna hienosti järjestetty repatriaatio, Gustaf Nordenskiöldin vuonna 1891 esiin kaivamien Mesa Verden alueen intiaaniheimojen vainajien palautus näyttäytyi Valkoisessa talon tiedotustilaisuudessa myös vaalikampanjatilaisuudelta.
Suomessa ei ole ollut kovin paljoa kolonalisaatioon tai ryöstettyihin taide-esineihin liittyviä tapauksia. Saamelaisten sortoa korjaa ainakin jossain määrin heidän aineellisen perintönsä repatriaatio suomalaisista museoista Inariin.
Museot saavat kuitenkin palautuspyyntöjä, vaikka kokoelmaesineillä ei ole kolonialistista taustaa tai minkäänlaista hämärää provenienssia. Tällaisia voivat olla esimerkiksi seurakuntien omistuksessa olleisiin kirkollisiin esineisiin liittyvät palautuspyynnöt tai esimerkiksi pyyntö tallentaapyynnöt arkeologisten löydöt niiden alkuperäisille paikkakunnille.
Kenelle kokoelmat kuuluvat?
Kyse ei oikeastaan ole siitä, onko museolla tai museon omistajalla vedenpitävä laillinen omistusoikeus esineeseen. Pikemminkin on syytä kysyä kuka loppujen lopuksi omistaa museoiden kokoelmat. Instituutio - vai yhteisö tai alue, josta ne ovat eri reittejä pitkin päätyneet museoon?
Palauttamispyyntöjä on tullut ja tulee tietenkin vain pienestä osasta museoiden esinekokoelmia. Järkevää on kuitenkin pohtia, muidenkin museoiden kuin Kansallismuseon, miten asiassa menetellä. Museon sisäinen keskustelu on tarpeen.
Palauttamisen toteutuessa lainaamisen tai omistusoikeuden muutoksen myötä lienee hyvä miettiä, mitä objektin luovuttaminen tarkoittaa sen säilymiselle. Esineen säilyttäminen museon kokoelmavarastossa ei ole sinänsä välttämätöntä – ovathan kaupunkien taidemuseoiden kokoelmatkin jo pitkään olleet esillä erilaisissa julkisissa tiloissa.
Museoiden tehtävä on tallentaa, säilyttää ja esitellä kulttuuriperintöä, ei omistaa esineitä. Museoiden toiminta on sitä vaikuttavampaa, mitä enemmän se tekee yhteistyötä erilaisten yhteisöjen kanssa. Siten kokoelmaobjektin luovuttaminen jonkun siihen sidoksissa olevan yhteisön käyttöön on suositeltavaa.
