Museot ja muuttumaton Suomi

Museot eivät ole monen suuryrityksen hallituksen johdosta tunnetulle Björn Wahlroosille aivan tuntemattomia. Hän on ylläpitänyt arvokasta kulttuuriperintöä, eurooppalaista museota, kunnostamalla Joensuun kartanon ja toimi aikoinaan Museoviraston kulttuuriperintöalan neuvottelukunnassa. Muistan myös hänen poleemisen esitelmänsä Turun valtakunnallisilta museopäiviltä, kulttuuripääkaupunkivuodelta 2011.

Vuonna 2019 julkaistussa kirjassaan Kuinkas tässä näin kävi? Miksi maallamme ei ollut malttia vaurastua Wahlroos käsittelee suomalaista sopimusjärjestelmää, nykyisen perustuslain heikkouksia, ammattiyhdistysliikettä, globalisaatioita, digitalisaatiota ja korporatismia. Näkökulma on selkeä: Suomen uudistuminen on välttämätöntä ja siinä on keskeistä pieni valtio ja vielä pienempi ammattiyhdistysliike. Wahlroosin kirja ilmestyi, tuskin vahingossa, samaan aikaan kun Antti Rinteen hallitus aloitti kautensa.

Guggenheim Helsinki - kyllä vai ei?

Kirjassa tulevat esiin hiukan myös museot. Kyseessä on Guggenheim -museoprojekti. Huomioihin voi palata nyt, kun Etelärannan museohanke näyttää olevan myötätuulessa. Wahlroosin näkökulma on taloustieteilijän. Hän näkee Helsingin Guggenheim-museon tyrmäämisen friedmanilaiseksi Status Quon tyranniaksi – muuttumattomuuden kiroukseksi. Samaan sarjaan kuuluvat New Yorkin kiintiöidyt taksiluvat tai kansallinen maataloustuki Suomessa.

Guggenheim-museon sivutoimipistettä valmisteli Helsinki kaupungin taidemuseon johtaja Janne Gallen-Kallela. Hanketta tuki vahvasti kaupungin johto. Wahlroosin mukaan museon kaatoi pieni, mutta ilmeisesti hyvin organisoitu joukko taidevaikuttajia, jotka kokivat projektin uhkana perinteisten museoiden rahoitukselle ja omalle asemalleen suomalaisessa taidemaailmassa. Perusteina vastustukseen olivat kulttuuri-imperialismi ja projektin hyödyn valuminen upporikkaan museon amerikkalaissäätiön taskuun.

En ollut itse aikoinaan ollut kovin innostunut Guggenheim-projektista (vaikka en sitä vastustanutkaan). Museolla olisi varmasti ollut positiivisia vaikutuksia aluetaloudelle, ja se olisi tuonut liikettä museokenttään Suomessa. Kovin innovatiiviselta museon sisältö ei kuitenkaan vaikuttanut, vaikka sillä oli varmastiarvonsa juuri brändissä ja mahdollisesti museon kautta organisoituvana kansainvälisenä vaihtona.

Ikävä maku jäi kuitenkin hankkeen vetäjään Janne Gallen-Kallelaan kohdistuneesta ilkeästä somekampanjasta. Gallen-Kallelahan jätti myöhemmin Suomen ja työskentelee nykyään Yhdysvalloissa.

Uusi museohanke myötätuulessa

Etelärannan museo etenee ja säätiön peruspääomaan näyttää kertyvän lahjoituksia. Nyt hanke ei pullikoi millään tavalla Status Quota vastaan. Muiden museoiden ei tarvitse pelätä kilpailua valtionosuuksista tai ulkomaisesta kilpailusta. Kulttuuri-imperialismista ei ole tietoakaan.

Nähtäväksi jää, millaiset vaikutukset museolla on matkailuelinkeinoon ja paikallistalouteen. Löytävätkö matkailijat Helsingin juuri tämän museon vuoksi, kuten Guggenheim-museon kohdalla markkinoitiin? Joka tapauksessa suomalainen arkkitehtuuri ja design sekä näiden alojen museotoiminta hyötyy rakennuksesta paljon.

Suomea on luonnehdittu korporatiiviseksi maaksi. Korporaatiot ovat vallalla myös kulttuurin alalla, kuten Suomen kulttuurirahaston erityisasiantuntija Veli-Markus Tapio eräässä esitelmässä pistämättömästi osoitti. Korporatiivisesta muuttumattomuudesta kulttuurissa keskustellaan itse asiassa juuri nyt. Kuka määrittelee taiteilijuuden? Voiko somen kautta nousta aidoksi kirjailijaksi tai kuvataiteilijaksi?

Museoalan tiivis yhteisö

Entä sitten museot? En ole taloustieteilijä, mutta kun tarkastelee museoalaa yläviistosta, niin väkisinkin havaitsee, miten tiiviisti alan toimijat ovat sitoutuneet toisiinsa. Julkinen tuki on keskeistä museoiden rahoitukselle. Vaikka elämme globalisoituneessa maailmassa, niin museot toimivat suurimmaksi osaksi pelkästään Suomessa ja suomalaisin voimin. Museoissa ei taida olla yhtään johtajaa, joka ei olisi Suomen kansalainen. Työntekijätkin ovat lähtöisin kovin samantyyppisistä taustoista.

Lähes kaikki museot kuuluvat Suomen museoliittoon ja työntekijät ovat järjestäytyneitä ammattiliittoihin. MAL on monilla tavoin sitoutunut alaan ja sen hallituksessa on usein ollut jäsenenä museoiden johtotehtäviin kuuluneita. Järjestäytymisaste, keskinäinen sitoutuneisuus ja vaikuttaminen saavutettujen etujen säilyttämiseksi ei näytä olevan vähenemään päin. Museot ovat aktiivisesti mukana muutama vuosi sitten perustetussa kulttuurialan lobbausjärjestö KULTAssa – ja sellainenkin yhdistys on olemassa kuin Veikkausvoittovarojen edunvälittäjät.

Isoja muutoksia käynnissä

Edunvalvonnassa ei ole mitään vikaa, kunhan se ei jähmetä toimintaa paikalleen. Onneksi museot ovat viime vuosina muuttuneet hyvinkin voimakkaasti. Pääsylipputulojen ja muun omatoimisen tuoton osuus rahoituksessa on noussut. Avoimuus ja kosketuspinta muuhun yhteiskuntaan on aivan eri tasolla kuin se oli vielä muutama vuosikymmen sitten. Digitalisaatio tuo entisestään mahdollisuuksia muutokseen.

Museotyöntekijöiden osalta tilanne on myös toinen kuin aiemmin. Erityisesti nuoremmat museoissa työskentelevät ovat astetta kansainvälisempiä ja kokeneempia liittyen muihin kulttuureihin. Monet ovat opiskelleet ja työskennelleet muuallakin kuin Suomessa. EU-hankkeisiin liittyen tehdään paljon vaihtoa ja toimintaa kehittävää yhteistyötä muun Euroopan kanssa. Itse asiassa hyvät verkostot niin Suomeen kuin muualle Eurooppaan omaava eurooppalaisten museoiden yhteistyöjärjestön NEMOn pääsihteeri arvioi suomalaiset museot innovatiivisuudessaan Euroopan parhaiden joukkoon.

Björn Wahlroosin kirjassa pitää odotella viimeiseen lukuun saakka, ennen kuin vastaan tulee vertaus, jossa museo on muuttumattoman Suomen metafora. Rinnastus ei ole tässäkään kovin hyvä. Kyllä muu Suomi on jähmeämpi kuin sen museot.