Ihmiset puhuvat rahasta ja kulttuurista

Helsingin Sanomissa 19.6.2021 julkaistu Anna Erikssonin haastattelu on saanut aikaan huomattavaa keskustelua. Suomen Kuvalehdessä (SK 25-26/2021) työelämäprofessori Reetta Räty nostaa syyksi sen, että haastattelu ei ollut ”tyhjää horinaa”, kuten hänen mukaansa monet nykyisin julkaistut, viestinnän ammattilaisten viimeisen päälle viilaamat ja samalla mitäänsanomattomiksi tekemät kirjoitukset ovat. Kyllä Eriksson sanookin, ja paljon myös museoille.

Erikssonin mielestä Helsingin taidemuseon järjestämä Helsinki-Biennaalin viesti on lähinnä kutsu tulla ottamaan Instragram-kuvia taideteosten äärelle. Kiasman ARS22 on ”kertakaikkisen mitäänsanomatonta”. Taiteilijoiden ja taideinstituutioiden valjuuteen on Erikssonin mukaan syynä pelko rahahanojen sulkeutumisesta. Lisäksi taiteilijan mielestä ”taidemuseoiden pitäisi puolustaa korkeakulttuuria, mutta sen sijaan kaikkialla on esillä samaa möhnää.” Suurin virhe tehtiin, kun ”korkeakulttuurin ja viihteen annettiin sekoittua eri puolilla yhteiskuntaa”.

Kuva: Dan Dennis / Unsplas

Toimittaja Riikka Aaltonen kommentoi Erikssonin haastattelua Talouselämässä (25/2021) julkaistussa kolumnissa ”Taide on taas pilalla – Suomessa on vieläkin vaikea puhua kulttuurista ja taloudesta samassa lauseessa”. Aaltonen näkee Erikssonin haastattelun taustalla ikiaikaisen ongelman siitä, että suomalaisessa taide- ja kulttuuripoliittisessa keskustelussa vallitsee edelleen näkökulma, jossa kulttuurin pitäisi olla ”luovaa ilmaisua irrallaan voitontavoittelun pyyteistä”, kuten saksalaisfilosofi Theodor Adornon on sen 1900-luvun alkupuolella paaluttanut.

Epäilemättä sekä Eriksson että Aaltonen ovat osittain oikeassa, mutta myös osittain väärässä.

Museoiden rooli murroksessa

Museoiden taloudessa palvelutulot ovat yhä merkittävämpiä ja tämä on tuonut talousnäkökulman näyttelypoliittiseen keskusteluun aikaisempaa vahvemmin. Huonommillaan kokonaistilanne voi johtaa varovaiseen ja varmanpäälle rakennettuun näyttelyohjelmaan, joka harvoin johtaa sen enempää taloudelliseen kuin taiteelliseenkaan menestykseen.

Kohua museot eivät lähtökohtaisesti lähde järjestämään. Tähän ei ole syynä pelko rahahanojen sulkeutumisesta, vaan vanha ja edelleenkin hallitseva ajatus siitä, että museoiden tavoitteena tulisi olla kaiken huomioiva objektiivisuus, jossa asioita ja ilmiöitä halutaan tarkastella kaikilta kanteilta ja kaikkia ymmärtäen.

Tästä roolista museot ovat irtautumassa. Yhä enemmän odotetaan, että museoilla on mielipide ja vaikuttavuutta yhteiskunnalliseen keskusteluun. Tähän velvoittaa myös vuonna 2020 voimaan tullut museolaki, joka edellyttää museoilta toimia demokratian edistämiseksi. Nähtäväksi jää, miten museot tätä tavoitetta käytännössä alkavat aktiivisesti toteuttaa.

Kaiken työn ei tähän tosin tarvitse tähdätä. Museolla on myös kasvava viihteellinen tehtävänsä.

Kuva: Annie Spratt / Unsplash

Miksi tienaamisesta on niin vaikea puhua?

Toimittaja Aaltonen on osittain oikeassa. Kulttuurista ja taloudesta on vaikea puhua samassa lauseessa silloin, kun aiheena on rahan tienaaminen. Sen sijaan, kun taloudellinen keskustelu koskee kulttuuria ja rahapulaa, aiheet mahtuvat samaan lauseeseen häiritsevänkin usein.

Miksi rahan tienaaminen on museo- ja kulttuurialalle vaikea aihe? Syitä on monia.

Ensinnäkin tähän ohjaa ajattelu, jota kuvaa sanonta ”kenen leipää syöt, sen lauluja laulat”. Sanonta yhdistyy kulttuurialalla ajatukseen itsenäisyyden ja luovan työn vapauden menettämisestä. Oletus on, että tilauksena ja sovitulla hinnalla rajatulle kohderyhmälle tai yksittäiselle asiakkaalle tehty työ on rajoittavampaa kuin työ tehdään esimerkiksi jonkin säätiön tai julkisen rahoittajan hyväksymän avustushakemuksen perusteella.

Toinen syy rahan tienaamiseen liittyvän keskustelun vaikeuteen on, että museot, teatterit ja orkesterit ovat ainakin pohjoismaisessa viitekehyksessä ensisijaisesti yhteiskunnallisia palveluita, joiden pitää olla tasapuolisesti saatavilla kaikille. Talouden näkökulmasta tämä tarkoittaa, että palvelut ovat tarjolla niin pienellä hinnalla kuin mahdollista ja jokainen hintaeuro on tämän tavoitteen näkökulmasta epäonnistuminen.

Kolmas ja erityisesti museoalaa koskeva peruste on, että kansainvälisen museoliiton ICOMin eettiset säännöt korostavat toiminnan voittoa tavoittelemattomuutta ja sitä, että museoiden talous on ennen muuta hallinnon, ei toiminnan kysymys. Eettisissä säännöissä todetaan, että ”hallintoelimen on turvattava riittävät varat museon toimintojen ylläpitämiseen ja kehittämiseen”.

Rahan ansaitsemiseen eettisissä säännöissä suhtaudutaan muutenkin vähintään varauksellisesti. Sääntöjen mukaan ”hallintoelimellä on oltava kirjallinen ohje, joka koskee tulojen hankkimista omatoimisesti tai niiden vastaanottamista ulkopuolisista lähteistä. Tulolähteestä riippumatta museoiden pitää pystyä valvomaan ohjelmansa, näyttelyidensä ja toimintojensa sisältöä ja riippumattomuutta."

Kuva: Victor Grabarczyk

Talous- ja elinkeinokeskustelu tullut kulttuurialalle jäädäkseen

Tarve museoalan eettisten sääntöjen päivittämiseen on ilmeinen. Talous on tullut mukaan kulttuurikeskusteluun vahvasti jo investointien osalta. Museoalalla tämä näkyy siinä, että investointien perusteina painottuu talous- ja elinkeinopolitiikka kulttuuripolitiikan sijasta. Koronan aikana ei myöskään ole voinut välttyä tiedolta, että kulttuuriala on merkittävä työllistäjä ja talouden moottori. Päivittämisen tarve on toki tiedostettu ja museomääritelmän osalta siihen on pyritty jo usean vuoden ajan.

Se, että Taloussanomat nostaa kulttuurin esiin samalla viikolla, kun Kauppalehden toimittaja Hannamiina Tanninen (KL 24.6.) kirjoittaa kuinka yhtiöihin tulisi palkata humanisteja insinöörien ja taloustieteilijöiden rinnalle, ovat signaaleja siitä, että kulttuurin ympärillä käytävä talouskeskustelu on lisääntymässä ja monipuolistumassa. Sanonta ”kulttuuri-ihmiset puhuvat rahasta ja rahaihmiset kulttuurista” on päivittymässä muotoon ”Ihmiset puhuvat rahasta ja kulttuurista.” Hyvä niin.