Pääsy kielletty rangaistuksen uhalla

Kivisessä porraskäytävässä hengittää kosteutta. Aika on pysähtynyt täällä. Pitkään askeleetta jäänyt rakennus on alkanut vuosien saatossa kasvattaa sisuksiinsa omaa rihmastoaan; kasvillisuus työntyy sisään ja ulos vanhasta, jykevästä kivijalasta, jonka muuraukseen on alkanut hapertumisen seurauksena muodostua ilmareikiä. Vanha maali käpristyy seinillä, putoilee lastuina ja murenee pieniksi partikkeleiksi. Meri ja saaristomaisema kulkevat liikkeeni mukana loivasti kumpuilevien ikkunalasien läpi tarkasteluna. Lasin läpi meri aaltoilee tyynenäkin.

On kuin olisimme rakennuksen sisuksissa luvatta. Aivan varmasti jokin kaikkialle kaikuva ääni pian kuiskaa, ettemme saisi olla täällä. Asumisesta muistuttavat jäljet saavat mielikuvitukseni laukkaamaan. Mitä kaikkea nämä huoneet ovat ehtineetkään pitkän historiansa saatossa kokea?

Vallisaari herää eloon

Kuljen kesäkuussa 2021 Vallisaaren pohjoisrannalla kasarmirakennuksessa, joka valmistui saaren luotseille loppuvuodesta 1878. Työni Helsinki Biennaalin näyttelynvalvojana on juuri alkamassa, ja kierros saaressa alkaa tämän rakennuksen edustalta. Luotsit, rakennuksen alkuperäisasukkaat määrättiin siirrettäväksi jo 1910-luvulla Korkeasaaren kainaloon Hylkysaareen. Luotsien jälkeen rakennuksessa asui vuosien saatossa jos jonkunlaista työntekijää, muun muassa puolustusvoimien kantahenkilökuntaa ja valtion viroissa työskennelleitä perheineen. Rakennus tunnetaan silti edelleen alkuperäisen käyttötarkoituksensa mukaisesti Luotsitalona.

Vallisaari siirtyi pian Suomen itsenäisyyden jälkeen vuonna 1918 Suomen puolustusvoimien käyttöön pysyen näin edelleen suljettuna ulkopuolisilta. Luotsitalo, saaren viimeinen asuinkäytössä toiminut rakennus säilyi alkuperäisessä käyttötarkoituksessaan vuoteen 1996 (Enqvist 2021, 194–195), jonka jälkeen rakennus jäi luultavasti vaille käyttöä vuosikymmeniksi. Saaren raivaustyöt aloitettiin 2007 (Enqvist 2021, 197). Sotilaskäyttö päättyi Vallisaaresta 2012, jonka kynnyksellä saaren tulevaisuus oli avoinna. Lopulta Vallisaari avattiin yleisölle vuonna 2016.

Vaikka saari onkin nyt avoin, muodostaa sen rehevä ja ainutlaatuinen kasvillisuus ympäristöön edelleen salaperäisen tunnelman, kätkien osan vanhasta rakennuskannasta syleilyynsä, piiloon katseilta. Saari on maisemaltaan osittain sulkeutunut vuosien saatossa levinneen kasvillisuuden lisäksi kuitenkin myös liikkumisrajoitusten muodossa. Saaren eteläkärki on haluttu säilyttää koskemattomana ja raivaamattomana luonnonsuojelualueena, jonka lisäksi erinäisiä rajoituksia löytyy runsaasti myös vierailijoille vapaista osista saarta. Kiellot muistuttavat alueen sotilashistoriasta, saaren monivaiheisista vuosista.

Vierailin Vallisaaressa ensimmäisen kerran heinäkuisessa helteessä 2018. Silti mikään ympärilläni ei näyttänyt tutulta toisella matkustuskerralla, eli viime vuonna saarelle sesongin ensimmäistä kertaa rantauduttuani. Kevään taittuessa kesäksi arvelin kolme vuotta taaksepäin kokemani maiseman aistinvaraisen tuntemattomuuden johtuneen siitä, että saatoin kuljeskella tällöin pääasiassa Kuninkaansaaren puolella. Pulahdin silloin rantakivistä oranssiksi taittuvaan rantapoukamaan. Poukama oli lähes autio muista ihmisistä, mutta toisin tulisi käymään. Hyvin pian saaren kävijämäärät tulisivat kasvamaan eksponentiaalisesti.

Kalkkikiveltä tuoksuvia ruutikellareita

Kesäkuun kahdestoista päivä vuonna 2021 on lauantai. Siitä alkaen syyskuun loppuun yhteysalus kuljettaa Kauppatorilta Vallisaareen päivittäin maksimissaan parisensataa biennaalivierailijaa kerrallaan, kymmeniä lautallisia päivässä, kaksi-kolmekymmentä minuuttia aallokossa suuntaansa. Tulolaituri, eli uusi päälaituri Luotsilaituri on muurattu jykeväksi betonilla. Jo pitkältä mereltä erottuvat saaren korkeaksi kurottunut, yli vuosisadan ikäinen jalopuumetsikkö ja Luotsitalon kolmikerroksinen asuinrakennus. Rakennus dominoi näkymää soralla päällystetylle aukiolle laiturilta kuljettaessa. Reitti jatkuu rakennuksen sivusta oikealle, vielä aukiolta tarkasteltuna jonnekin näkymättömiin.

Kohtaan Luotsitalon pinnan vain hetki ennen suurta yleisöä. Kuten kierrokset saaressa, myös oma kosketukseni biennaaliin alkaa juuri Luotsitalosta. Olen avaamassa rakennusta ensimmäisenä päivänä, ja lukkiudunkin sen seinämään viikoiksi. Valtavat lehmukset reunustavat sen punatiilistä kuorta. Saarella räjähti tuhoisasti 1937, jonka jälkeisestä pirstaleisesta ylijäämästä rakennuksen kaksikerroksista kokonaisuutta korotettiin vielä kerroksella. Olen rajannut onnettomuusalueen karttaan punaisen ympyrän sisään. Lisäkerrosta ei huomaa, ellei tiedä. Lisäkerros ei ole ehkä yhtä krumeluurinen, mutta erinomaisen hyvin Suomen pojat kyllä osasivat, kuulen sivukorvalla eräänä aamuna saaren opastetulla kierroksella kerrottavan.

Lauttojen välissä aukio Luotsitalon edessä hiljenee hetkeksi. Rakennus piirtää julkisivun eteen pienen varjon auringon siirtyessä. Porottavasta kuumuudesta uupuneet astuvat tälle kohdalle. Osa kuitenkin tahtoo täyden annostuksen valoa, helioterapiaa, ja välttelee puita, katoksia ja sisätiloja. Saaren eteläosan kellarit säilyvät viileinä, ohjaan uupuneita kävijöitä päivän paahteesta niitä kohti. Oma mielikuvitukseni meinaa ottaa vallan näissä hämärissä holveissa aamuisin kesäkuumallakin.

Taide luotsien vuokralaisena

Luotsitalo muodostuu neljästä rapusta. A-rappu on aukiolta äärimmäisin ja niin hauras, ettei siellä pääse kulkemaan muuten kuin erityistapauksissa. Me näyttelynvalvojat koemme rapussa kuvatun Marja Kanervon videoteoksen tavanomaisen biennaalikävijän tapaan; Luotsitalon etuvasemmalle sijoitetusta merikontista käsin. Kanervon teos on järjestyksessä kierroksen ensimmäinen.

B-rapusta en kuule edes mainittavan, mutta toisinaan pärisevällä, tummaa savua pakoputkesta tupruttavalla skootterilla kulkeva siivooja pyörittää rullautuvaa koodia portaan oven edessä ja astuu sisään. Ehkä tilasta löytyy yhtiön varasto. Niinä yksittäisinä kertoina, kun joku kulkee näistä jommasta kummasta, avautuessaan hiljaa kolahtavasta rautaovesta sisään, tulee olla silmä kovana tarkkailemassa, ettei kukaan seuraa erikseen luvan saaneita vierailijoita. Saatan joutua juoksemaan ja huutamaan ”pääsy kielletty”, ja äkillisesti korottunut ääneni on terävämpi kuin millaiseksi olin sen tarkoittanut.

B:n jälkeen seuraavan C-rapun alin kerros on vettynyt. Portaaseen johtava, rakennuksen järjestyksessä viimeinen rappu D avataan biennaalin ajan tilasta kiinnostuneille joka päivä yhdeltätoista ja suljetaan kuudelta. Näyttelyraput saa auki alle kymmenessä minuutissa, jos juoksee kerrokset ylhäältä alas. Valot päälle, naps naps, kaukosäätimet kohti projektoreja, pistokkeet seinään ja metalliset teostekstitelineet kantoon. Tervetuloa, kulkusuunta ylimpään kerrokseen ja C:n kautta ulos. Reppujen kanssa varovaisesti, tilassa on taidetta.

Teokset järjestysnumeroltaan kahdesta seitsemään löytyvät täältä: Jussi Kivi, Inga Meldere, Topi Kautonen, Baran Caginli, Uwa Iduozee & Maryan Abdulkarim ja Mario Rizzi. Vuosien saatossa muovilla päällystetty lattia on muodostunut kuprumaiseksi, se uppoaa ja kohoaa jokaisen jalan alla tilassa kulkiessa.

Taide on tullut lyhytaikaiseksi vuokralaiseksi vanhaan asuinrakennukseen. En ollut paikalla, kun nykytaidenäyttelyä suunniteltiin, kasattiin ja ripustettiin, mutta kuvittelen sen menneen jotakuinkin näin: Luotsitalon sisällä alettiin tuottaa pitkän tauon jälkeen hiilidioksidia ja muodostaa sen pinnoille uusia sormenjälkiä. Rihmasto on pitänyt rakennuksen elossa myös sen näennäisesti tyhjinä vuosina, sen moniulotteisuutta pitkään hiljaisuudessa säilyneessä tilassa ei voi olla aistimatta, mutta nyt rakennus on päässyt toden teolla töihin. Ensin lukemattomilla kierroksilla sen portaissa, koivupuisten sisäovien nielemissä asunnoissa ja ullakolla. Tila täyttyy katseilla, kiivaalla puheella, kosketuksilla.

Uusien käyttäjien tultua yhteisymmärrykseen siirrytään tilan korjailuun. Rakentamiseen, jota ei voi kuitenkaan pitää tismalleen samana kuin tilan restaurointia. Vanhaan asuinrakennukseen aletaan kantaa uutta, osittain myös sinne entuudestaan kuulunutta. D-rapun ensimmäisen asunnon putkistomainen huone muutetaan pimeäksi kuin saaren lukemattomat lehdot lokakuisena yönä. Seuraavan kerroksen oikeanpuoleisen asunnon seinästä rapsutetaan esiin fragmentteja kodin historiasta. Taiteilijoiden, museohenkilökunnan ja muiden tapahtuman toteuttajien jälkeen saapuvat biennaalin päivittäiset kasvot saarella; oppaat ja valvojat, ja lopulta, kun kaikki on valmista näytöksen alkamiseksi, saapuvat kävijäkunnat. D-rapusta sisään, C:stä ulos.

Ylimmän kerroksen asunto on muita suurempi, se jatkuu rapusta toiseen ohjaten kulkua kohti uloskäyntiä. Asuinhuoneiden seinille ripustetut valokuvat, valtava led-näyttö sekä putkivalot muistuttavat pulasta, sodasta, pelosta ja nälästä. Myös rakennus on nähnyt kaiken tämän, vaikka uudet muistutukset tilan seinillä tapahtuvatkin juuri nyt aivan toisaalla. Asunto monine huoneineen kuului joskus toiselle, ehkä perheelle. Se oli pitkään koti. Nyt turkoosina värisevä teksti karheapintaisen mustan kankaan päällä muistuttaa, ettei kaikilla ole kotia. Tämä asuntokaan ei ole enää kenenkään koti. Koti ja asuinpaikka ainakaan sillä nimellä, jolla me sen tunnemme.

Lukot ja muut rajoitukset

"Kaikki naapurit olivat yhtä. Me kävimme kylässä siihen tyyliin, että oveen koputettiin ja mentiin sisälle. Ei ovissa ollut lukkoja"

Nyrkkini kokoisen lukon oppii avaamaan yhdellä kädellä kahdessa viikossa. Kuljen tottelevaisesti saaressa merkityllä reitillä, sillä näin on ohjeistettu vähintään saaren avautumisesta lähtien. Joskus suljetulla saarella on kuitenkin ollut ympärivuotisia asukkaita. Olikohan silloinkin liikkuminen yhtä rajattua? Voi olla, että liikkuminen oli vielä nykyistäkin rajoitetumpaa, tai sitten päinvastaisesti lähes rajatonta, kunhan kantoi sotilasalueella vaadittua kulkulupaa mukanaan kaikelta varalta. Ainakin pääsy Kuninkaansaaren puolelle oli suljettu vallisaarelaisilta jossakin vaiheessa (Enqvist 2021, 169). Myös kulkua eteläkärkeen rajoitettiin. Kerran saarella oli myös voimassa öinen ulkonaliikkumiskielto (Ibid.), joskin saaren lapset taisivatkin tavanomaiseen uteliaaseen tapaansa uhmata käskyä.

Miltei sata vuotta myöhemmin tänä päivänä pääsy Vallisaaren eteläpuolelle on estetty kokonaan rangaistuksen uhalla. Sinisin kepein merkattu raja on kuitenkin maastossa häilyvänlainen, joten sinne tunkeudutaan aina aika ajoin. Alue on rajattu ihmiseltä pyrkimyksestä säilyttää luonto koskemattomana, nyt kun siihen on sotilaiden mentyä ollut mahdollisuus.

Sortumavaara, raivaamatonta aluetta, voi olla miinojakin. Näin kertoo ääneni pitkin kesää asiasta kysyttäessä. Eräs sodankäynyt jermu väittää vastaan räjähteistä (Enqvist 2021, 204 kirjoittaa niitä löytyneen saaresta edelleen viime vuosina kunnallistekniikkahankkeen yhteydessä), kaksi epäilee minua ulkoisesti tarkastellessaan kiinnostustani sotilashistoriaan ennen kertomuksensa aloittamista ("Tuskin sinua tämä kiinnostaa..."). Opin erään vierailijan olleen purkamassa saaren sotilassairaalaa, hänen sukulaisensa oli vallisaarelainen. Sairaalan hirsiä otettiin käyttöön heidän kesämökkiinsä, kertoi vierailija muistostaan herkistyen. Olisimmepa vaan voineet jäädä tähän dialogiin, mutta se ei ollut mahdollista. Minun täytyi jatkaa alituisen kiireistä kulkuani saaren halki, puolentoista litran merisuolalla ja sitruunamehulla höystetty vesipullo kainalossa lotisten. Käytin lounastaukoni saaren vanhan kartan tutkimiseen sotilassairaalan entisen sijainnin paikantaakseni.

Tilan käyttötarkoituksen muutos ja merkitykset

Tilan merkitykset ovat liikkeessä käyttötarkoitusta muutettaessa. Samalla tavoin kuin kierrätysmateriaalista valmistetun taideteoksen merkitys muuttuu, jos sen osia korvataan uusilla, muuttuu myös rakennettu tila sen käyttötarkoituksen myötä. Viimeisimmät remontit väistänyt asuinrakennus kellertävine keittiön valoineen näyttäytyy erilaisena hiljaisena kuin valtavin, kiiltävin valokuvin peitettynä.

Entistä käyttötarkoitusta ei tule välttämättä edes ajatelleeksi, kun taide asuttaa tiloja hetken aikaa. Jos asiaa kuitenkin hetken ajatteleekin, saattaa alkaa tuntea olonsa voyeuristiseksi. Vaikka onkin eri asia vierailla jonkun pitkään tyhjilleen jättämässä asunnossa kuin vaikkapa tunnetun suomalaiskirjailijan entisellä kuolinvuoteella, saattaa silti tuntua kuin olisi paikassa, jossa ei saisi olla. Kielletyllä alueella. Historia sotilasalueena varmasti voimistaa tunnetta.

Siitäkin huolimatta, että nyt ovet ovat avoinna, lupa astua sisään on annettu. Siitäkin huolimatta, että asumisen historia on väistynyt tiloista jo vuosikymmeniä sitten, ja nyt tilassa liikkumista määrittelevät yhtäkkiä uudet säädökset ja koodistot kieltoineen. Asuinrakennuksesta on tullut taidemuseo, jossa vallitsevat samat lainalaisuudet kuin suoraan museorakennukseksi suunnitelluissa tiloissa.

Tilassa kulkiessa näiden kahden käyttötarkoituksen välillä pujottelu voi tuntua hankalalta. Taiteelle poikkeuksellisessa tai epätavanomaisemmassa ympäristössä asiakasrajapinnassa työskentelevä näyttelynvalvoja tietää, mitä tämä voi tarkoittaa. Kiellot aiheuttavat turhautumista. Samaan aikaan samankaltaisia kieltoja ei useinkaan kyseenalaisteta, kun kyse on museotilasta. Käyttötarkoitus rajoituksineen ymmärretään, kun tila sisältöineen tunnistetaan kulttuurihistoriallisesti arvokkaaksi.

Sen sijaan saaren helteellä viilentävä ruutikellari ei välttämättä näyttäydy yhtä arvokkaana, ellei sitten mielenkiintoiselta ulkomuodoltaan. Tyhjänä tilaan voisi luultavasti astua kuka tahansa minkälaisella varustuksella hyvänsä, mutta museotyöntekijän näkökulmasta tämä on sitten asia erikseen. Vanhan asuinrakennuksen, kuin myös ruutikellarin ja muunlaisen varaston muuttaminen taiteen tilaksi muuttaa tilassa toimimisen mahdollisuuksia. Tilassa liikkumisen rajoittamisen lisäksi onkin mielenkiintoista pohtia, lomittuuko nykytaidekäyttö tilan historian kaanoniin, vai muodostaako tämä käyttötarkoitus tilaan täysin oman, erillisen kulttuurisen kerroksensa?

Vuokrasopimus irtisanottu toistaiseksi

Neljä kuukautta myöhemmin vanhassa luotsien talossa on jälleen hiljaisempaa. Taide on poissa. Pöly leijailee hämärtyvissä huoneissa, pöly suodattaa lävitseen ikkunoista tilaan heijastuvaa luonnonvaloa. Sotilaiden istuttamat puut kutittavat rakennuksen takaseinää. Rihmasto kohoaa yhä vaan korkeammalle ja syvemmälle rakennuksen solukkoon.

Lähteet

Enqvist, Ove & Eskola, Taneli 2021. Kruunun jalokivet. Vallisaari ja Kuninkaansaari. 2. ajantasaistettu painos. Helsinki: AtlasArt.

Sitaatti sivulla 4: Sicce Weckström, asui Vallisaaressa 1940–1950. Yle arkisto. https://web.archive.org/web/20110831093537/http://yle.fi/alueet/helsinki/2011/08/vallisaaren_vapaat_lapset_palasivat_kotikonnuilleen_2783896.html

Helsinki Biennaalissa 2021 esitellyistä teoksista ja taiteilijoista: https://helsinkibiennaali.fi/taiteilijat/

Tekstin inspiraationa toimivat myös Tove Janssonin (1973) suomennettu teos Kesäkirja, suomentanut Kristiina Kivivuori, Helsinki: WSOY, Satu Oksasen (2019) artikkeli Museo kompostina – Muunlajisuus, materiaalit ja rytmi teoksessa Saara Hacklin & Satu Oksanen (toim.) Yhteiseloa. Ihminen, eläin ja luonto Kiasman kokoelmissa (72–95) sekä Emanuele Coccian (2020 [2016]) suomennettu teos Kasvien elämä. Sekoittumisen metafysiikkaa, suomentanut Jussi Palmusaari, Helsinki: Tutkijaliitto.