Kirja-arvio: Valokuvat museon ekosysteemiä rakentamassa

Elizabeth Edwardsin ja Ella Raviliousin toimittama artikkelikokoelma kysyy, mitä valokuvat tekevät museossa, tarkkaan ottaen Victoria & Albert -museossa Lontoossa. Tämä onkin sopivaa, sillä V&A hallinnoi yhtä maailman laajimmista valokuvakokoelmista, jonka juuret juontavat varhaiselle 1850-luvulle.

Teos on jaettu kuuteen osioon, jotka kukin sisältävät 2–3 artikkelia. Osa artikkeleista on perinteisiä akateemisia tutkimusartikkeleita ja osa taas lyhyempiä, kuvailevia ja taustoittavia tekstejä, joita takakansitekstissä kuvaillaan autoetnografisiksi. Nämä lyhyet tekstit avaavat esimerkiksi museovalokuvaajien käytännön työtä ja rakentuvat usein haastattelun muotoon. Artikkelikokoelman kirjoittajat ovat V&A:n henkilökuntaa tai olleet museon kanssa tiiviisti yhteistyössä, ja edustavat museotyön eri puolia.

Teos kattaa museon valokuvallisia toimintoja aina 1800-luvulta digitaaliseen aikaan, ja sen kautta avautuu kysymyksiä, jotka ovat keskeisiä museo- ja kulttuuriperintöalalla yleisemminkin. Teksteissä korostuu historian alituinen läsnäolo ja merkitys nykyajan museotyössä, ja se kuinka valokuvalliset toiminnot tuovat esille historiallisia käännekohtia. Esimerkiksi COVID-19 -pandemia aiheutti sen, että pitääkseen yllä suhdetta yleisöönsä, museoiden oli tuotava toimintaansa esille virtuaalisesti, jolloin nimenomaan valokuvien ja videoiden merkitys korostui.

Teos muistuttaa valokuvan ja museon syntyneen samoihin aikoihin, ja kehittyneen rinnakkain 1800-luvun myötä. V&A:n (alun perin South Kensington Museum, uudelleennimettiin Victoria & Albert Museumiksi 1899) merkitystä valokuvien museaalisen käytön edelläkävijänä avataan esipuheessa, ja erityisesti sen ensimmäisen johtajan Henry Colen näkemyksellisyyttä valokuvien käytössä museotyön apuvälineenä korostetaan.

Termi "non-collection" toistuu teoksessa. Se merkitsee valokuvia, jotka eivät ole osa kokoelmaa, vaan joita käytetään esimerkiksi kokoelmanhallinnassa, dokumentoinnissa ja julkisuudessa. Edwards ja Ravilious argumentoivat esipuheessaan, että vaikka näitä marginaalisia valokuvallisia toimintoja ei ole aina pidetty historiallisesti merkittävinä, museoesine tietyllä tavalla tulee olevaksi siitä tehtyjen valokuvallisten representaatioiden kautta.

Teos kartoittaa ansiokkaasti ja tuo monipuolisesti esille erilaisia marginaalisia alueita museoiden valokuvakulttuureissa. Esimerkkinä Elizabeth Edwardsin artikkeli museossa myytävistä, kokoelman esineitä kuvaavista valokuvapostikorteista, joita hän luonnehtii Ellen Handya lainaten mielenkiintoisesti "poluksi instituution nukkuvaan alitajuntaan" sekä Simon Fleuryn artikkeli valokuvien käytöstä konservaattorien tekemien kuntoraporttien apuvälineenä. Paitsi valokuvia kokoelmien esineistä, teoksessa käsitellään myös esimerkiksi teatterivalokuvia, joita museo on pitkän historiansa aikana tuottanut ja kerännyt.

Historialliset teemat lomittuvat teoksessa vaivattomasti nykyajan kysymysten kanssa. Museotyön mennyt ja nykyhetki rinnastuvat ja asettuvat osaksi samaa jatkumoa. Museoesineiden valokuvallisen historian kautta avautuu näkymiä myös valokuvan tekniseen kehitykseen. Valokuvadokumenttien kautta voidaan saada tietoa museon kokoelmien lisäksi myös menneiden vuosien näyttelyiden rakenteista ja esillepanomenetelmistä, kuten teoksen runsas kuvitus todistaa. Teos nostaa esille kiinnostavia historiallisia henkilöitä, kuten Erika Ledermanin artikkelissa Isabel Agnes Cowperin, joka toimi V&A:ssa museovalokuvaajana ja valokuvapalveluiden johtajana 1800-luvun loppupuolella.

Erityismaininnan ansaitsee digitaalisesti julkaistun teoksen kattava asiasanaluettelo, josta pääsee kätevästi suoran linkin kautta heti oikealle sivulle. Sympaattinen yksityiskohta on, että teos on omistettu museovalokuvaajille, ammattikunnalle jonka työ jää usein kulissien taakse.

What Photographs Do. The Making and Remaking of Museum Cultures. Toim. Elizabeth Edwards & Ella Ravilious. UCL Press yhteistyössä Victoria and Albert -museon kanssa, Lontoo: 2022. 354s.