Museot ilmastokriisissä – vähemmän puhetta, enemmän tekoja

Lahdessa marraskuussa järjestetyssä Network of European Museum Organisations NEMOn konferenssissa museoiden suhdetta ilmastokriisin käsiteltiin laajasti aina ilmastoaktivismista ja viherpesusta olosuhdetiloihin sekä näyttelyrakenteiden kierrättämisestä kokoelmapoistoihin ja paikallisyhteisöjen aktivoimiseen. Lisäksi konferenssi toimi alustana museoiden konkreettisten ilmastotekojen jakamiselle.

Konferenssissa herättävintä oli mielestäni useiden puhujien viesti siitä, että pelkkä hiilijalanjäljen pienentäminen ja vihreä siirtymä eivät enää riitä. Syynä tähän on se, että ymmärrämme yhä selvemmin ilmaston lämpenemisen liittyvän kiinteästi kapitalismiin sekä tämän yhteyden aiheuttamat monimutkaiset seuraukset. Näitä ovat muun muassa resurssien epätasainen jakautuminen, maailmanlaajuinen eriarvoisuus, tehotuotannon vaikutukset luonnon köyhtymiseen ja lajien sukupuuttoon, makean veden väheneminen ja niin edelleen. Länsimainen kulutuskulttuuri, mukaan lukien museot, on keskeinen osa tätä ongelmaa. Konferenssin rohkea viesti oli minun tulkintani mukaan se, että nyt on aika luopua mukavista ratkaisuista.

Konfrenssissa ehdittiin myös askarrella. Kuvassa Ilenia Valerion Lunni. Kuva: Kersti Tainio.

Tarvitaan konkreettisia tekoja

Yksi mukava ratkaisu on tehdä ilmastokriisiin löyhemmin tai vahvemmin liittyvä näyttely ja tuudittaa itsensä uskomaan, että se vaikuttaa ihmisten kulutustottumuksiin. Heidi Rosenström (Heureka) ja Julie Decker (Anchorage Museum Alaska) kyseenalaistivat museoiden tiedottavan roolin ilmastokriisissä. Rosenström kertoi, että Heurekassa – kuten monissa muissakin tiedekeskuksissa – ollaan huomattu, että tiedon lisääminen ei yksinkertaisesti ole hyvä strategia toimintaan motivointiin. Kyse kun ei ole tiedonpuutteesta, vaan siitä, että tieto ei jalostu toiminnaksi ja sitä kautta muutosvoimaksi.

Heurekan Heidi Rosenström ja Julie Decker Anchorage Museum Alaskasta. Kuva: Panu Salonen.

Decker korosti, että ilmastokriisistä puhumisen sijaan Alaskan Anchorage Museumissa aihetta lähestytään konkreettisten ja paikalliselle yhteisölle merkityksellisten asioiden kautta. Alaskalaiselle aavikoituminen on abstrakti asia, mutta lohikantojen pieneminen ei. Aktivoituminen ja oman toimijuuden löytäminen keskellä monikriisistä maailmaa edellyttää tiedon sijaan ennemminkin elämystä, tunnereaktiota ja omakohtaista kokemusta.

Tässä museoilla on näyttämisen paikka. Esimerkkejä halusta toimia toisin tarjosivat muun muassa nuorten ääntä kuunteleva projekti Generation Hope (Natural History Museum, Iso-Britannia) ja itsekriittinen näyttelyprojekti Throw Away: The History of Modern Crisis (House of European History, Belgia).

Jatkuvan kasvun kriisi

Useat puhujat kyseenalaistivat museomaailman nykyiset käytännöt ja ihanteet. Museo-orgiat on sana, jolla Stefan Simon (Rathgen Research Laboratory) kritisoi uusien museoiden rakennusbuumia. Koko ajan lisääntyvät WAU-museot houkuttelevat innokkaita matkailijoita, jotka etsivät uusia elämyksiä, ja samalla uudet museot vaativat runsaasti energiaa ylläpitääkseen ympäristöolosuhteitaan. Samalla ne ovat valtioille näyteikkuna ja brändinrakennuspalikka – kasvun ja menestyksen symboli. Onko meillä tosiaan varaa tähän aikana, jolloin lajikato tapahtuu suoraan silmiemme edessä ja jolloin ilmastonlämpenemisen pysäyttäminen 1,5 asteeseen näyttää vuosi vuodelta epätodennäköisemmältä? ”The best museum is the one we decide not to build”, totesi Simon.

Stefan Simon kritisoi puheenvuorossaan uusien museoiden rakennusbuumia. Kuva: Panu Salonen.

Provokatiivisessa puheenvuorossaan Be honest – objects survived centuries in unstable environments Łukasz Bratasz (Jerzy Haber Institute of Catalysis and Surface Chemistry and Polish Academy of Sciences) kyseenalaisti voimakkaasti museoiden nykyiset olosuhdestandardit ja niiden ylläpitämiseen käytetyt resurssit. Bratasz ihmetteli, miksi museot varautuvat mittavilla resursseilla olosuhteiden ylläpitämiseen säässä kuin säässä, mutta tulipalon tai tulvan riskiin varautuminen saattaa nojata vanhentuneen valmiussuunnitelmaan siitä huolimatta, että elämme lisääntyvien luonnonkatastrofien maailmassa. Vilkasta keskustelua työpajoissa ja kahvitauoilla heräsi myös museoiden kokoelmapolitiikasta ja kokoelmien kasvattamisesta. Isompia museoita, lisää tavaraa, lisää varastoneliöitä, lisää olosuhdehallittuja kuutioita ilmaa, lisää päästöjä?

Ollaan realisteja, vaaditaan mahdotonta

Konferenssissa toistunut ajatus mahdollisten tulevaisuuksien kuvittelemisesta ei tarkoita kykyä visioida tieteiselokuvien maisemia, lentäviä autoja, kyborgeja tai asumista Marsissa. Mahdollisten tulevaisuuksien kuvitteleminen ei ole utopioiden tai dystopioiden hahmottelemista. Se tarkoittaa tahtoa muuttaa nykytodellisuutta tässä ja nyt, jotta tulevaisuus ei näyttäisi samalta kuin nykytodellisuus.

Ja nyt annetaan mielikuvituksen lentää ja otetaan riski, kanssamuseoihmiset! Mitä me voisimme tehdä?

• Voisimmeko me ottaa omat kokoelmamme panttivangiksi ja kieltäytyä vastaanottamasta valtiolta rahaa ennen kuin valtio alkaa toteuttaa uskottavaa ilmastopolitiikkaa?

• Voisimmeko me samalla logiikalla täällä globaalissa pohjoisessa kantaa vastuumme ilmastokriisin seurauksista? Eli käyttää omaan toimintaamme tarkoitettuja määrärahoja ilmastonmuutoksen aiheuttamaan tulvaan tai tulipaloon joutuneen museokokoelman pelastamiseen globaalissa etelässä? Voisimmeko tunnustaa, että luonnonkatastrofien ja elinkelvottomien lämpötilojen maailmassa ei ole voittajia?

• Voisimmeko me liittyä Fridays For Future -liikkeeseen ja sulkea museot perjantaisin? Laittaisimme itsemme likoon menettämällä lipputulot sen sijaan, että otamme kädenlämpöisesti kantaa ilmastokriisiin näyttelyissämme? Vähemmän puhetta, enemmän tekoja?

• Voisimmeko me toteuttaa kansalaiskasvatuksellista tehtäväämme vähän radikaalimmin ja tyhjentää museokaupat kokonaan Älä osta mitään -päivänä?

• Voisimmeko me tehdä kovempaa kokoelmapolitiikkaa eli keskittyä olennaiseen, dokumentoida ja heittää tai antaa pois? Luopua kasvusta?

• Voisimmeko me museoalalla näyttää suuntaa ja siirtyä nelipäiväiseen työviikkoon? Hidastettaisiin kunnolla, tehtäisiin vähemmän sisältöjä, kulutettaisiin ja markkinoitaisiin vähemmän, mutta tehtäisiin elämästä parempaa? Museoalan palkat tulevat pääsääntöisesti julkisista varoista. Palkkojen nousun odottaminen siltä suunnalta on kuin odottaisi messiasta. Ties vaikka maailmanloppu tulisi ensin. Mitä jos tehtäisiin toisenlaiset kaupat? Huono palkka, lyhyt työviikko ja aikaa elää?

• Voisimmeko me lopettaa helppojen valintojen tekemisen ja opetella tekemään oikeita arvovalintoja? Oikeat arvovalinnat tunnistaa siitä, että ne sattuvat.

Lahdessa 20.-21.11.2023 järjestetty konferenssi “and… ACTION! Museums in the climate crisis” kokosi yhteen yli 300 museoammattilaista yli 40:stä maasta. Konferenssin ensimmäisestä päivästä voi lukea lisää täällä ja toisesta päivästä täällä.