Pölyiset museot

Pöly on museoille merkittävä ongelma – ei pelkästään siksi, että se on haitallista museoesineille ja museotyöntekijöiden terveydelle, vaan myös siksi, että sillä on negatiivinen vaikutus museon imagoon. Miksi pöly museossa on niin kauhistuttavaa, ja mitä ihmiset todella tarkoittavat sanaparilla ”pölyinen museo”?

Syksyllä 2021 valmistunut kansatieteen väitöskirjani Practicing Museums - Museum People, Museum Work and Change in Practice käsitteli museotyön ja museokäytäntöjen muutosta Suomessa 1900-luvun loppupuolella.

Tutkimusaineistoni koostui Suomen museohistoria -projektin (2005-2011) aikana tehdyistä museoammattilaisten haastatteluista, joiden tiedot löytyvät Museoliiton ylläpitämästä tietokannasta sekä museokävijöille suunnatusta kyselystä, joka teetettiin yhdessä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kanssa.

Projektin aikana haastateltiin eläköityvää, niin sanottua kolmatta museotyöntekijöiden sukupolvea, joka aloitti uransa 1960-luvun jälkeen. He kokivat työelämässä monenlaisia mullistuksia: museot mm. siirtyivät ATK-pohjaiseen luettelointiin ja alkoivat markkinoida itseään erilaisille yleisöille, ja koulutustarjonnan kehittyessä museoalalla alkoi ammatillinen eriytyminen.

Keskityin väitöskirjassani ja siihen sisältyvissä artikkeleissa siihen, miten erilaisia museokäytäntöjä arvotetaan: Mitkä työtehtävät ovat oikeaa museotyötä ja ketkä museokentällä ovat niitä oikeita museoihmisiä, jotka sitä tekevät. Nämä käsitteet heijastelevat myös käsityksiä siitä, millainen on oikeanlainen museo. Usein näitä asioita lähestyttiin aineistossa negaation kautta: turha paperisota vie aikaa oikealta museotyöltä, ja henkilö, joka ei ole luetteloinut esineitä tai tehnyt inventaariota, ei ole varsinaisesti museoihmisiä. Myös oikeanlaisen museon määritelmä heijastui siitä, miten vääränlaisista, pölyisistä museoista puhuttiin.

Mitä on museopöly?

Pöly on pienenpieniä partikkeleita, jotka ovat olemassa fyysisessä ja käsinkosketeltavassa muodossa, mutta pölyllä ja lialla on aina myös kulttuurisidonnaiset määritelmänsä. Ne liittyvät usein moraaliseen narratiiviin, jossa pölyn ja lian olemassaolo kielivät moraalisesta epäonnistumisesta (Fine & Hallett 2002, 2–4). Myös museopöly voidaan kokea fyysisessä muodossaan, kun se tunkeutuu ihmisen keuhkoihin, tai abstraktina, epämoraalisena ja tunnelmaan vaikuttavana asiana: Museo, joka on silminnähden pölyinen, on huonosti hoidettu ja moraaliltaan epäilyttävä. Useimmiten ajatukset pölyisestä museosta liittyvät kuitenkin niiden pysähtyneisyyteen ja tylsyyteen.

Pölyä voidaan käyttää keskustelussa yhteiskunnallisen järjestyksen luomiseen: pölyllä ja pölyisyydellä tarkoitetaan periferiaa ja takapajuisuutta, ja "sivistymättömät" ihmiset kuvataan pölyisinä ja likaisina (Fine & Hallett 2002, 11–12).

Myös väitöskirjani aineistossa pölyisyydestä puhuminen oli ”toiseuttamista”, jolla saatettiin puhujan näkökulmasta riippuen viitata hyvin erilaisiin museoihin. Pienet paikallismuseot ja kotiseutumuseot saattoivat olla pölyisiä, koska ne koettiin menneisyyteen haikaileviksi ja konservatiivisiksi, mutta isommat ammatillisesti hoidetut museot saattoivat yhtä hyvin olla toisten mielestä etäisiä, liian valistavia ja siksi pölyisiä. Itse asiassa monet käytännöt, joilla on haluttu parantaa museoiden tehokkuutta ja korostaa niiden ammatillisuutta, ovatkin tehneet niistä toisten näkökulmasta entistä pölyisempiä.

Pölyjen pyyhkimistä vai pöllyttämistä?

Jos pölyinen museo on museo, joka koetaan vanhentuneena ja pysähtyneenä, pölyttömän museon tulisi pyrkiä pysymään dynaamisena ja kehittelemään uusia toimintatapoja. Museokenttä Suomessa ja muualla onkin jatkuvasti kehittänyt uusia keinoja, joilla tehostaa museoammattilaisten viestintä- tai johtamisosaamista, tuoda museoiden sisältöjä avoimesti esiin erilaisilla digi- ja mobiilisovelluksilla ja osallistaa yleisöjä sisällöntuottamisessa ja kulttuuriperinnön määrittelyssä, ja niin edelleen.

Ruotsalainen etnologi Robert Willim (2006, 55) on huomauttanut, että pöly muuttuu näkyväksi, kun se nousee aktiivisuuden ja liikkeen myötä ilmaan, ja siksi se pitäisi ehkä mieluummin liittää nopeuteen ja tuuleen kuin pysähtyneisyyteen. Englanniksi dust-sanan verbijohdos dusting voi tarkoittaa pölyjen poistamista pinnoilta joko pyyhkimällä, ravistamalla tai jopa lyömällä esinettä. Suomeksi pölyjen pyyhkiminen ei kuulosta yhtä dramaattiselta – parempia termejä kuvata joitakin museokentän uudistushankkeita olisivat ehkä pölläyttäminen tai pöllyttäminen.

Yksi erinomainen esimerkki museokäytäntöjen uudistamisesta on Suomen museoliiton palkittu markkinointikampanja Museot eivät ole pölyisiä – ajatukset saattavat olla vuodelta 1986, joka avasi uraa museoiden markkinoinnin kehittämiselle Suomessa. Nimensä mukaisesti se osoitti, että museoiden sijaan pölyisyys löytyy muiden ennakkoluuloista, ja että museot ovat uudistumiskykyisiä ja -haluisia. Kampanja sai toki osakseen kritiikkiä museokentältä, kuten saivat myös erinäiset hankkeet, joilla pyrittiin kehittämään museoiden ATK-pohjaista kokoelmanhallintaa.


Tekstiilikonservaattori työssään vuonna 1993. Kuva: Satakunnan museo

Vierivät kivet

Vaikka museoiden yhtenä perustehtävänä on säilyttää aineellista ja aineetonta kulttuuriperintöä, museot itse eivät ole muuttumattomia. Ongelma ei ole siinä, etteivätkö museot kykenisi uudistumaan, vaan siinä, miten muutokset koetaan ja miten niistä viestitään.

Keskeistä museotyöntekijöiden näkökulmasta on kokemus siitä, kuka muutosta ohjaa: syntyvätkö uudet toimintatavat yhteiskunnallisista keskusteluista, taloudellisista paineista, vai museotyöntekijöiden omista tarpeista? Esimerkiksi tietokoneiden kanssa työskentely on muuttanut museotyöntekijöiden työnkuvaa, työympäristöä ja myös työhön tarvittavia kompetensseja, mutta kokoelmanhallinnan kehittämiselle on ollut museoissa todellinen tarve.

Kaikki innovaatiot eivät siis ole ulkoapäin tuotuja tai väkisin synnytettyjä. Muutosvastarinta voi johtua siitä, että uusien käytäntöjen koetaan haastavan aikaisemmat museonäkemykset tai työntekijöiden ammatillisen pätevyyden, mutta myös siitä, että aiemmat käytännöt ovat olleet työntekijöille, heidän ammatilliselle identiteetilleen tai yhteisöilleen merkityksellisiä.

Väitän, että yleiset käsitykset museoiden pölyisyydestä ja pysähtyneisyydestä liittyvät siihen, että ihmiset eivät osaa erottaa museoiden menneisyyttä niiden nykyisestä muodosta, ja siksi koko museon konseptia pidetään vanhanaikaisena. He eivät myöskään näe sitä jatkuvaa liikettä, jota museokentällä tapahtuu ja on tapahtunut. Mielestäni museot voisivat tuoda historiaansa vielä enemmän esiin, ja osoittaa että museot ovat täynnä ihmisiä ja elämää esineiden ja pölyn sijaan. Missä viipyy museoiden historiaa esittelevä museonäyttely?

Lähteet


Fine, Gary Alan & Hallett, Tim 2003. ‘Dust. A Study in Sociological Miniaturism.’ The Sociological Quarterly 44(1), 1–15.

Willim, Robert 2006. ‘Det obetydligas betydelse. Dammets kulturella dynamik.’ In: Robert Willim (ed.) ETN: HEM, 55–64. Lund: Etnologiska institutionen, Lunds universitet.

 

Kommentti




  

ARTIKKELI / 22.2.2022

Kirjoittaja

Inkeri Hakamiehen kasvokuva
FT Inkeri Hakamies on Helsingin yliopistosta valmistunut kansatieteilijä ja museologi. Hänen väitöskirjansa käsittelee museokäytäntöjen merkitystä ja muutosta museoiden lähihistoriassa.

#artikkeli, #museotyö, #pöly, #mielikuvat, #museologia